Laskutila

Katsoin Netflixistä dokumentin tavaroita vähentävistä minimalistityypeistä. Vaikuttaisi siltä, että heidän näkökulmastaan minimalismi on osa äärimmäisen etuoikeutetun menestyjän tarinaa. Siinä tarinassa varallisuuden voi muuttaa palveluiksi, turvaksi ja verkostoiksi samalla, kun tavarat vähenevät elämästä. Ympäristönäkökulmaa nämä minimalistit eivät silti tuoneet esille, vaan heidän ajattelussaan olennaista oli oma mukavuus ja mielentyyneys. Dokumentissa ajeltiin autollakin ihan surutta! Ihan mukavaltahan minimalismi tällaisenakin näytti (joskaan ei kuulostanut, koska tyhjyydessä kaikuu), mutta itse painottaisin enemmän muita näkökulmia kuin yksilön kokemaa "kätevyyttä". Vaikka ekoilua ja hyväntekeväisyyttä. Minimalistit Joshua ja Ryan halailivat elokuvassa paljon ihmisiä. (Itse asiassa he vain ilmoittivat olevansa "huggers" ja koppasivat jokaisen vastaantulijan syliin kysymättä, onko tämäkin mahdollisesti halailija vai ei.) Silti heillä oli yksi tosi hyvä hokema

Areenassa näkyvä  Kohtuuttomuuksia on lyhyt sarja kauheista ihmisistä. Jaksot ovat tyyliltään ja sisällöltään hyvinkin erilaisia. Nelososa, Mitä todella tapahtui , on "making of -dokumentti" ja tietysti kaikkein paras. Sähisevä Tiina Lymi ja Elina Knihtilä riehumassa !  Ihanan hirveää! 

Tänä aamuna jumpassa soineen kappaleen sanoittaja oli keksinyt yhdistää joulun ja romanttisen rakkauden (samaan aikaan loogista -- me kaksi tässä lumen saartamassa mökissä jouluyönä ja jotain jotain -- ja silti todella kummallista ja väärin). Sitten tulin ajatelleeksi, että on toinen joulupäivä, suurin saavutukseni on kuuden kilon käsipainolla päteminen, ja oikeasti me kaikki ollaan luurankoja täällä alla. Kyykkääviä luurankoja, kiertäjäkalvosimiamme kurittavia luurankoja. Ja missä se kiertäjäkalvosin edes on? Ajattelen usein ihmisiä luurankoina. Jotta elämä olisi jotakin muutakin kuin luita, itsesääliä ja deltoideuslihaksia (sekä ihonalaista rasvaa, koska meillä on yhdeksän suklaarasiaa ja yksi vihreäkuula-), olen nyt sallinut inspiroida itseäni. Ihana uusi supersankariprinsessa-animaatiosarja She-Ra on lumonnut koko perheemme, siinä on suorastaan runsaudenpulaa samastuttavista, monensukupuolisista, monennäköisistä ja monenlaisista hauskoista hahmoista. Hiljattain lopetin oikein i

Ihmettelen, miten asioista nauttiminen on pitkälti kiinni päätöksestä ja mielikuvista ja ehkä sattumasta eikä juurikaan asioista itsestään. Jos hokee ihmisten kanssa "koska täällä saa kahvia?", koska niin kuuluu tehdä, ja juo sitten karseaa automaattikahvia (miten voi lasisäiliössä komeilevista kahvinpavuista jauhaa sellaista litkua?), voi silti päättää nauttia hetkestä, vaikka itse juoma olisikin kahdenkymmenen eurosentin tuhlausta.  Koska kyse on nautinnon odotuksesta ja kokemuksesta ja koko tilanteen -- nyt minä suon itselleni tämän kupposen -- huolellisesta rakentamisesta ennen, aikana ja jälkeen. Siitä, että kahvi tarkoittaa itse asiassa taukoa, seurustelua (tai suloista yksinäisyyttä) ja jotain syötävääkin. Nautinto harvoin yllättää. Mutta jos niin käy, mielessäni vilahtaa anopin joskus käyttämä ilmaus "ansaitsematon armo". Se, että ehdinkin aikaisempaan bussiin. Tai saan jostain ilmaista ruokaa. Että pyyhe on ehtinyt lämmetä kylppärin kuivaustangolla

Yritän ostaa joogamattoa, koska jumpassa erehdyin yhden kerran haistamaan yhteistä hotjoogasalissa käytettävää mattoa. Olen päättänyt haluta luonnonkorkki-luonnonkumimaton. Ne ovat sillä tavalla kauniita, että sitä kauneutta pitää malttaa jonkin aikaa etsiä katseellaan, että se tulee esiin, ja sitten sitä ei enää voi olla huomaamatta. Ensikatsomalta ne ovat itse asiassa aika rumia.  Eli vähän niin kuin minä itsekin.  (Sellaiset esineet vetävät minua puoleensa. Lisäksi minut on helppo saada ostamaan asioita niiden tuntuman, oletetun kestävyyden ja käyttömukavuuden perusteella. Kengissä ja kantoliinoissa ostelen aina parasta, mitä saan käsiini -- nehän ovat työvälineitä. Sen sijaan ulkonäöllä on vähemmän merkitystä. Kaikenlaiset laitteet eivät ole minulle yhtään tärkeitä, ja vaikka kännyköistä ja stereoista en piittaa ollenkaan. Onneksi, sillä jostain äänentoistosta joutuu käsittääkseni maksamaan aika paljon.) Koko suomenkielisessä internetissä on vähän käytettynä myytävänä yksi h

Makasin ruudullisen peiton alla hiljaa ja katselin ikkunasta kaljuja pihapuita. Herra Mies tuli paikalle -- hänestä näytin siltä kuin makaisin kuolinvuoteellani valmiina lausumaan viimeiset sanani. Perhe kerääntyi ympärilleni kuuntelemaan. Vapisevalla äänellä kähisin heille: "Tipulainen, pese naamasi paremmin. Kukkanen, sinulle jätän tiskit. Herra Mies, pureskele suu kiinni, kun syöt omenaa." Täytynee pysyä elossa, kunnes keksii jotain fiksumpaa. Hengissäpysymisessä auttavat leikit: Eilen muovailin Tipulaisen kanssa tunnin verran peikkoja inhottavan harmaankirjavasta, hiuksisesta muovailuvahasta (uudet neljänkymmenen euron vahat ovat jo joulupaketissa). Kohtaan usein taiteellisia yllätyksiä -- toisin sanoen käteni eivät todellakaan tiedä, millaista lopputulosta pää yrittää tehdä.  Ja siihen on sitten tyytyminen mitä saa. Peikoista tuli jotenkin groteskeja. Niillä oli valtavat nenät, ei kaulaa ja huomattavan prominentit pakarat. Sekä tyrmistyneet, tuskaiset ilmeet. Olisi

Selvästi tämmöinen yhteisöllisyys ja osallisuus ovat nyt näkymättömästi täällä liikkeellä. Kuljin lasteni kanssa tänään kaupungilla: kävimme etsimässä Herra Miehen joululahjoja, palauttamassa kuluneen viikon kirjastonkirjat ja syömässä kaurajugurttia metrossa ja kanelikorppuja "isin museossa". Ihailimme jouluikkunat ja -valot, palelimme Tuomaan markkinoilla, lämmittelimme kuiskaten Tuomiokirkossa. Kukkanen olisi kovasti halunnut jäädä sinne koko illaksi. Tipulainenkin säästi raivarinsa kirkon pihalle. Käsitykseni mukaan kiintymysvanhemmuus korostaa lapsen osallisuutta ja omaa paikkaa yhteisössä. Kantoliinassa kulkeva lapsi oli keskellä tapahtumia, muttei keskipiste. Isommat lapset, kuten nämä neli- ja kahdeksanvuotiaat, ovat niin ikään omalla tavallaan osallisia: pakkasimme monen tunnin reissua varten omat reput kaikille. Molemmat lapset kantoivat omat eväänsä ja kirjansa ja kotimatkalla auttoivat ostoksien kanssa. (Autottomassa perheessä erilaiset laukut, reput, mummokärry

Katsoin Flesh and Bone -sarjan loppuun. Siinä on suorastaan runsaudenpula teemoista, mutta ilahduin oudosti siitä, että kahdeksanosainen minisarja ei syvenny liikaa mihinkään. (En nyt kerro enempää niitä teemoja, koska se veisi lyhyeltä tarinalta yllätyksellisyyden.) Raskaat asiat kuvataan tavalla, joka armollisesti jättää suuren osan sisällöstään katsojan mielikuvituksen varaan. Sarjoilla on nykyään taipumusta synkistellä liikaa ja mennä aina vain syvemmälle ja syvemmälle, rankempiin ja rankempiin aiheisiin, kun yleisö tottuu ja tarvitsee enemmän. Yksi olennainen teema silti on surujen kestäminen yksin. Vain harvassa tilanteessa hahmot tukeutuvat toisiinsa. Balettiyhteisö on ympärillä, mutta kun sitä eniten tarvitsisi, se näyttää pimeän puolensa. Yhtäkkiä kaikkien silmistä loistaa kateus ja epäluotettavuus. Vaikeuksien osuessa kohdalle hahmot päätyvät kaupankäyntiin ja kauhun tasapainoon, eivät toistensa auttamiseen.  Peilin edessä muita ei näy. Toista on Raisa Jäntin runokokoelm

Olohuoneen ikkunalla chili menettää elämänhalunsa ja lehtensä. Lainaan sille Nietzscheä: "Se jolla on miksi elämälleen, pystyy kestämään melkein minkä tahansa miten ." Mitä voi kasvi noin kaivata, millainen on chilin suru? Chili näyttää siltä kuin olisi saanut loistoidean vähentää mielialalääkkeitään konsultoimatta lääkäriään. Selviääkö se? Psykiatri Viktor Frankl selvisi keskitysleiriltä ja kehitti logoterapian, josta luen kirjasta Ihmisyyden rajoilla : Jos ihmisellä on tehtävä elämässään, hän kestää jokseenkin mitä tahansa. Sen sijaan se, joka ei näe syytä elää, ei elä kauaa. Siksikin kirjat ovat hyvä tehtävä. Lukemattomat kirjat eivät lopu koskaan. Työ taas, eikö ihminen kyllästy kaikkeen muuhun paitsi työhön? Tänään en ehtinyt syödä lounasta, ja nautin täysin siemauksin koko päivästä. "Ihminen tavallisesti tosiaankin vain tuijottaa muuttuvuuden kesantoa eikä huomaa menneisyyden vilja-aittoja, joihin hän on kerännyt ikuisiksi ajoiksi kaikki tekonsa, ilonsa ja my

En ole katsonut Handmaid's Talea. Mutta kirjan, Orjattaresi (Margaret Atwood 1985, suom. Matti Kannosto), luin silti, koska olen antanut kertoa itselleni sen olevan ajankohtaisempi kuin koskaan. Samaan aikaan katson balettimaailmasta kertovaa synkeää tv-sarjaa Flesh and Bone . Ei ole onnellista olla nainen, ei nuori nainen, eikä varsinkaan kaunis nuori nainen. Orjattaressa on monta aikatasoa, jotka lähestyvät toisiaan. Tapahtumia ei oikeastaan ole paljon. Suurin osa kirjasta on tunteiden ja tuntemusten kuvailua, päähenkilön rikasta sisäistä maailmaa. Hitaasti käy ilmi, että ekokatastrofin jälkeen ihmisten hedelmällisyys on romahtanut, joten jonkinlaisen vallankaappauksen kokenut yhteiskunta ottaa naiset hallintaansa hallitsevien miesten haaremiksi. Palvelijoiksi, synnytysvälineiksi.   Ensin tapetaan valtaapitävät, sitten on pitkä hiljaisuus. Eräänä päivänä naisten pankkikortit lakkaavat toimimasta ja työnantajat antavat potkut kaikille naispuolisille työntekijöilleen. Jossa

Satuin käväisemään hiukan Kierrätyskeskuksessa, ja siellä minua odotti puoli kuutiota piparimuotteja. Kauhoin ja helistelin ne kaikki läpi posket palaen ja päädyin ostamaan vaivaiset kuusi kappaletta (koska meillä oli jo kotona 13), muun muassa karhunpennun, etanan ja aivan valtavan hauen. Epäröinnin jälkeen jätin sinne hampaan, Suomen, talon ja useita kameleita. Kerran siellä oli samantapainen kampanja heijastimista. En laskenut montako ostin. Ne ovat tosi hienoja! (Keskustelu Kukkasen kanssa sadan metrin etäisyydeltä: "KUKKANEN, MIKSEI SULLA OLE HEIJASTINLIIVIÄ?" "MUTKU MULLA ON NELJÄ HEIJASTINTA!") Tulee mieleen se kerta, kun löysin yhdeltä kirpparilta valtavan laarin kestovaippoja ja kannoin kotiin 22. Eikä minulla edes ollut niille käyttäjää silloin. Piti hankkia sekin. Rakastan, rakastan suhteellisuudentajutonta hamstraamista silloin, kun sille on hyvä tekosyy, esimerkiksi "nämä on tarpeellisia ja käytettyjä ja sitä paitsi halpoja". Piparimuoti

Pidän sienistä. En tarkoita varsinaisesti syömismielessä, vaan samalla tavalla kuin matolani madoista: kasvatus- ja tarkkailumielessä. Luin  ihanan uutisen sienientusiasteista . Nämä hurmaavat ihmiset hallinnoivat sienimöitä kotonaan, perustavat startuppeja myydäkseen kotikasvatuksensa tuloksia ja kommunikoivat koko ajan keskenään netissä.  Sienissä kiehtoo mystisyys ja arvaamattomuus, ja toisaalta se, että vauhtiin päästyään ne kasvavat niin nopeasti, että siitä keksitään sananlaskuja. Sienten olennainen osa on maan alla tai näkymättömänä ilmassa. Sienet ovat kuin tekoäly. Niitä on syytä pelätä ja kunnioittaa. Kerran niitä ilmaantui keittiöni nurkassa seisovaan matolaan melkein yhdessä yössä! Hävitin ne kuitenkin parhaani mukaan, koska pelkäsin hiukan matojeni terveyden puolesta. Sekä omani.  Sienet ovat jännittäviä ja vaarallisia. Haluaisin kasvattaa niitä kotona, mutta en ole toistaiseksi uskaltanut. Syy on sama kuin toistaiseksi kieltäytyessäni menemästä sienimetsään: pelko j

Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta . Senniminen on upea novelli, joka nousee David Foster Wallacen kokoelmasta Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja . Kokoelmassa on useita vuorokeskusteluja, josta toisen osapuolen repliikit on korvattu vain kirjaimella K . Tämä novelli poikkeaa niistä, koska muut eivät edes puhu. Tilanteen osanottajat ovat pääosin hoitohenkilökuntaa ja läsnä vain ammattimaisen toimintansa kautta.  Päähenkilöä kutsutaan nimellä ISÄ , ja tiedämme siis hänen tekevän kuolemaa monenlaisissa letkuissa ja laitteissa usean hoitajan ympäröimänä. Tauot hänen puheessaan johtuvat erilaisten vuotojen tyrehdyttämisistä, siteiden ja katetrien vaihdoista ja muista toimenpiteistä. Jonkin verran hänellä on myös tapana aloittaa lause ja katkaista se kesken ja vaihtaa näkökulmaa tavalla, joka kuitenkin välittää ajatuksesta tarpeeksi. SINÄ , jolla (ilmeisesti) tarkoitetaan ISÄn monologia kuuntelevaa rippi-isää, o

Vapaa-aikaa on todella suoritettu. On tavattu vanhoja sukulaisia, silitetty uutta koiraa, käyty museossa, leivottu ensimmäiset piparit (tulin ostaneeksi jääkarhumuotin, ja kirpparilta löytynyt gorillamuottikin oli vielä testaamatta). Panin päreiksi yhden kiertoon aikomani villasekoitepuseron, josta tuli pipo ja säärystimet minulle ja vielä kädystimet sellaisia harrastavalle työkaverille. Haluaisin ommella lisääkin, koska kalatarroin koristeltu koneystäväni käyttäytyi vaihteeksi oikein mallikelpoisesti.  Vaihdoin myös kolme vetoketjua, ja se oli tietysti hirveää. Samalla ikävien velvollisuuksien hoitamisvimmalla kävin pankissa ja vielä vaihdoin 23:n sivuston salasanat. Olen ostanut kirjakaupasta aikuismaisen elämän itsekehutarroja: arkissa on ainakin "kävin uimassa (kelluminen lasketaan)", "kehuin työkaveria" ja "muistin jotain". Vähän suunnittelen ajatuksen laajentamista. Kaikille perheenjäsenille voisi askarrella jonkinlaiset kehutaulut, joihin sitten s

Luoja tietää miten tarpeeseen tulee hauskanpito, ja niinpä olen yrittänyt lukea mukavia hyvän mielen kirjoja. En kyllä onnistunut ihan sataprosenttisesti. Uusimman Naisten etsivätoimisto nro 1:n (puhdasta rakkautta!) jälkeen laumasielu minussa ojensi kätensä kohti kirjaston bestsellerhyllyä. Mukaan tarttui yksi hyvinvointikirja , jonka nimen jätän nyt tahdikkaasti kertomatta.  Se on nimittäin sitä lajia, jota en voi sietää. Taustatarinana on kirjoittajan henkinen kehitys, mutta unohdin jo miten se tapahtui, varmaan aika lailla samoin kuin kaikilla. Muistaakseni hän oppi löytämään jumaluuden itsestään ja ymmärsi, ettei muiden ajatuksilla ole väliä (ajatteluhan on muutenkin yliarvostettua).  Sisältö on itsekeskeistä ja epä-älyllistä, koska tämä hyvinvointiskene ei tunnu arvostavan kriittistä tiedonhakua tai ainakaan oikeaa koulutusta. Taustoitus ja faktat puuttuvat, eikä kirja perehdy lainkaan siihen, miksi yksilöllä on elämässään rankkaa ja miten sen ehkä voisi asettaa laajempaa

Kuuntelen suuren fadistan Amália Rodriguesin kohtalokasta ääntä. Sain monta vuotta ystävältäni lahjaksi levyn, jossa suomalainen Kirsi Poutanen tulkitsee suomeksi käännettyjä fadobiisejä, ja sanoinko jo että kohtalokasta on?  Ajattelen tässä että itkuvirren voi oikeastaan ajatella olevan jonkinlainen fuusio, fado meets synnytyslaulu persjalkaisittain. Omaa itkua kirjoittaessani hihitin hiukan sille, että loppusointuja ei kaivata, rytmi on kielletty, aivan erityisesti kalevalarytmi on kielletty, mutta noin yleisesti ottaen enemmän on enemmän. (Kuka muutenkaan itkee kolmessa minuutissa mitään loppuun? Eihän siinä ehdi edes Ben & Jerry'siä tyhjentää.) Esittäessä taas jo valmiiksi simppelin melodian haipuminen kuiskaukseksi, niistäminen ja itsensä heijaaminen ovat merkkejä uskottavuudesta.  Joskaan minä en ollut kauhean uskottava, koska seurasin paperista sanoja. En todellakaan ehtinyt kirjoittamisen jälkeen opetella ulkoa muuta kuin alun: "Täs mie istun ihmisrukka rutise

Opin tänään, että itkuvirsikontekstissa inno ei tarkoita mitään. Se on vain täytesana. Istuin (seisoin, venyttelin, marssin) viisi tuntia jälleen yhdellä kurssilla, äänellä itkemisen eli itkujen eli (tieteellisessä kontekstissa) itkuvirsien äärellä. Mahtavaa, ihanaa, ja ilmeisen suosittua myös. Osanottajia oli pitkälti toistakymmentä, vaikka olin odottanut ehkä viittä. Opiskelimme äänellä itkemisen monituhatvuotista historiaa ja valtavan laajaa maantietoa. Kuuntelimme äänitteitä ja katsoimme kuvia karjalaismummoista. Keskustelimme tv-uutisten katastrofikuvauksista, joissa ihmiset vaikertavat ja itkevät avoimemmin kuin meillä koskaan. Joku oli kuullut intialaisen kaverinsa ihmetelleen hiljaisia suomihautajaisia. Vertasimme yhteisöllisiä itkuja rap-musiikkiin ja keskustelupalstojen rituaalisiin toivotteluihin ja voivotteluihin. Lämmittelimme ja käytimme kehoa ja ääntä eri tavoilla. Tajusin, että tämä on oikeastaan erittäin lähellä synnytyslaulua, josta olen myös käynyt yhden kurssin

Olen koko alkuvuoden harrastanut hyvin, hyvin paljon kirjallisuutta, ja nyttemmin myös kasveja, käsillä tekemistä, näpertelyä, leikkimistä, askartelua, vähän jopa tekisi mieli sanoa taidetta. Samaan aikaan vaikka musiikinkuuntelu on jäänyt muutamaksi kuukaudeksi hyvin vähiin. Jos jättää musiikin kuuntelematta tai, vielä pahempaa, käyttää sitä vain velloakseen melko syvällä kosmisessa yksinäisyydessä se on suunnilleen sama kuin keskustelisi kaverin kanssa aina vain ulistakseen tunteistaan, n'est pas?  Siksi: hiukan kaduttaa etten ostanut Kitkerien neitsyiden levyä, kun sitä (hyvin harvinaislaatuisella) keikalla kuluneella viikolla tyrkytettiin. Voisin sitä kivasti keittiön stereoista kuunnella sen sijaan, että joudun istumaan tietokoneen ääressä kuulokkeet päässä (koska läppärin kajarit ovat kauheat, mutta ei se mitään, työpaikalla myös nykyiset työkuulokkeeni ovat aika kauheat). Olen kuunnellut tuota listaa puoli yötä, ja näyttäisi siltä ettei ole sellaista triggeriä etten va

Päätin vanhemmoida oikein kunnolla, noin niin kuin velat pois ja jotain varastoonkin, ja menin Kukkasen kanssa lapsen ja aikuisen yhteiselle taidekurssille. Piirsimme, maalasimme ja askartelimme pahvitaloa. Söimme eväitä ja valokuvasimme pieniä muovieläimiä (pokemon pesee kädet, strutsi paheksuu tupakantumppia, strutsi yrittää hengailla varpusten kanssa, pokemon syö keksinmurua). Kukkanen ja minä olimme kaukana kotoa ja muutenkin mukavuusalueidemme ulkopuolella, mutta ihan hyvin se meni. En silti ollut ainoa äiti, joka löysi itsensä välillä kuumaliimaamasta yksin, leukapielet aika kireinä, koska älä nyt sitä tollee siihen laita hei kato nyt vähän! Me yli puolitoistametriset vaihdoimme myös syvästi myötäeläviä katseita lasten päiden yli. Oispa kahavia. Nimittäin tilanne oli vähän hankala. K enen tavoitteiden ja standardien mukaan mennään, kun taiteellista työtä pitää tehdä vastahakoisen koululaisen kanssa intensiivisen viikonlopun aikana? Pelkkään pahvisen elementtitalon leikkaamis

Koska minun kannattaa nyt pitää itseni kiireisenä, ilmoittauduin työväenopiston barbinvaatekurssille. Oli kiinnostavaa nähdä, oliko historiallisen megasuosion saavuttanut Kansallismuseon barbinäyttely vaikuttanut kurssin osanottajamääriin -- minulle ja Herra Miehelle se ainakin toimi jonkinlaisena hurahduksen lähtölaukauksena. Eilen sitten hypähtelin käsityöluokkaan reppu täynnä ompelutarvikkeita ja perheen sievimpiä ja kulahtaneimpia vaatteita ja eväsomenia. Mukana oli tietysti myös yleensä toimistolla asuva alter ego -barbini, joka nauttii työyhteisössä suurta suosiota. Hän seisoi mustine saappaineen ja siilitukkineen ja silmälaseineen ja kirjoineen tarkkailemassa tilannetta hyväksyvästi hymyillen. Ja onnistuin jopa olemaan hihkumatta vartin välein "käsi ylös kuka on fiiliksissä??!!" niin kuin silloin ainejärjestön Fazerin-vierailulla. Muut osanottajat olivat ilmiselvästi pitkän linjan barbi-ihmisiä, ja vaikka lastenlapsille ompeleminen mainittiin, nuo naiset olivat paika

Katson kulunutta viikkoa (tai kahta) ja näen taas yhden niistä asioista, jotka tekevät minusta minut, nimittäin kohtuuttoman hurahtamisen. Olen käyttänyt varovasti arvioiden kolmisenkymmentä tuntia huushollin legojen läpikäymiseen: keräsin kaikki yhteen paikkaan, purin armottomasti lasten luovat rakennukset ja lajittelin tuhannet palat värijärjestykseen. Järjestin tallessa olevat paperiset ohjeet, valikoin myytävät paketit, ja sitten se pahin vielä. Nimittäin etsin jokaisen valittuihin paketteihin kuuluvan palan niistä tuhansista ja tuhansista palikoista, jotka olivat melkein-mutta-eivät-näköjään-ihan värijärjestyksessä lasivadeissa, taikinakulhoissa ja ämpäreissä olohuoneen pöydällä. Lapset tietysti valittivat. Miksei saa rakentaa? Mutta minä tarviin tämän yhden palikan tästä? Missä mun upea lentoalus muuten on? Äiti me ei voida nukkua kun sä kolistelet niitä! Mutta tämä on äitin homma nyt. Sormet NYT pois. Joutessanne tuokaa särkylääkettä ja lihasrelaksantteja yläselkääni varten.

Kuulin naisesta, joka väitti pystyvänsä elämään syömättä ja juomatta, pelkällä joogalla. Kamerat ja lääkärit kutsuttiin paikalle, ja tosi-tv-testi alkoi. Muutamassa päivässä kävi ilmi, ettei hän valehdellut -- vaan oli hullu. Sekä kokeiden mukaan hyvin kuolemaisillaan. Tarina ei kerro, miten kävi sen jälkeen, kun kamerat oli sammutettu ja nainen saateltu ammattilaisten hoiviin. Naisen hulluus, rajattomuus ja katoamisen kauhu ympäröivät minut -- ehkä sattumalta -- joka suunnalta juuri nyt. Katson juuri luettujen pinoani. Viivi Rintasen omakohtaisiin siivoojan ja anorektikon kokemuksiin perustuva sarjakuvateos Mielisairaalan kesätyttö . Joonas Konstigin jyhkeä kehitysprojekti Vuosi herrasmiehenä . Valerie Solanasin hiljattain käännetty, riemastuttavan hirveä  SCUM-manifesti . Roberta Gregoryn raivoisat Bitchy Bitch -sarjakuvatarinat kirjassa Life is a Bitch . Siri Hustvedtin hiljaisen runollinen Kesä ilman miehiä . Elisabeth Norebäckin kaiken haurautta kuvaava Sano että olet minun

On vaikea tietää, mistä pään äänet ovat peräisin. Eli kummalta olkapäällä istuvalta sarjakuvahahmolta, siltä punamustalta, joka tökkii talikolla, vai siltä valkoiselta, jolla on pitkä mekko ja sädekehä?  Olen nimittäin taas sitruunamehupaastolla, joka on nykyään kuulemma brändätty nimellä Lemon Detox tai jopa Master Cleanse . Kuudes päivä menossa, monen kilon helleturvotus on tiessään ja vatsa litteä niin kuin vain erittäin, erittäin tyhjä vatsa on. Minä en tietenkään lue nettiohjeita, vaan luotan kolmekymmentä vuotta sitten painettuun kirjaani, joka on K. A. Bayerin kirjoittama  Sitruunamehupaasto: Ihanteellinen laihdutus- ja puhdistautumismenetelmä , jossa kirjoittaja uskollisesti viittailee Stanley Burroughsin oppeihin. Juon päivittäin sellaiset kaksi ja puoli litraa mehua, johon tulee sitruunaa, vaahterasiirappia, kookossiirappia (oikaisin hiukan, en hakenut Just Oikeaa Siirappia (TM) kaukana olevasta kaupasta), vissyvettä ja cayennepippuria. Vissy, sikäli kun sitä tällaisena kes

Ennen oli kunnollista, ja nytkin on itse asiassa ihan kunnollista, kun vain aloitetaan oikein luonteenkasvatusprojekti. Teologit muuten sanovat "nyt on kunnollista" mieluummin latinaksi. Tämä on vielä parempaa kuin se " rogamus urgeatis innovationes in culos vestros ". Olen juuri oikea ihminen bloggaamaan luonteenkasvatusprojekteista, koska minulla on niitä takanani useita. Olen ahminut vanhoja tyttökirjoja, joiden sankarittaret tahtovat kasvaa ihmisinä oman aikansa ihanteiden mukaisiksi. Olen yläasteikäisestä rakentanut henkilökohtaisia kehityspäiviä, järjestelmiä, ruudukkoja, mehupaastoja ja älä-osta-mitään-viikkoja. Niiden aikana opin lähinnä nöyryyttä ja sen, että aikuistuminen, aikaihmiseksi kehittyminen, vaatii, tadaa, aikaa. N atura non facit saltus -- luonto ei tee hyppäyksiä .   Psykologien mukaan ihmisen perusluonnekin muotoutuu 29-vuotiaaksi asti.   Että ei olisi tarvinnut ehkä olla niin pettynyt 16-vuotiaana, tai 26-vuotiaana. Kyllä se siitä, mussuka

Yksi syy miksi on ihanaa olla aikuinen (vaikka olenkin varmaan kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tämä kestää tulla toistetuksi): sitä osaa asettaa itselleen ystävällisesti rajoja. Olen koko alkuviikon harjoittanut ankarasti yhtä lempiharrastustani, nimittäin kirpparointia. Ja tietysti olen tehnyt ihania löytöjä, koska sitä varten kirpparit ovat. Mutta olen enimmäkseen jättänyt ne sinne!  Yksi värikäs emalikattila on ihana, viisi värikästä emalikattilaa muodostaa pohjan keittiön perustarpeistolle, mutta yli kymmentä värikästä emalikattilaa ei voi perustella itselleen tai aviomiehelleen oikein mitenkään. Loppuja voi siis käännellä ja ihailla kirpparilla, asettaa ne hellästi näkyvälle paikalle hyllyyn (jotta joku toinen arvostava löytää ne helposti) ja sitten kävellä keveästi pois. Voittajafiilis. Luin Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin , jossa käsiteltiin muun muassa omistamista. Itsekuri on, sanoi joku hiljattain jossain kirjassa (ehkä tuossa), sen muistamista, mitä todella halu

Bussipysäkeillä on taas näkyviä ei-kaupallisia mainoskampanjoita. Toinen on ilmeisesti  kansainvälinen (ja ainakin  suomalaisen silmiin vähän epäluonteva)  ja muistuttaa liikenneturvallisuudesta. Toinen taas "hallituksen kärkihanke",  Kiertääkö hyvä kauttasi? -niminen kampanja, joka kannustaa ympäristöystävällisyyteen ja kierrätykseen.  Katselin jälkimmäistä tänään bussia odottaessani lähemminkin. Kuvassa oli teksti "Hallituksen kärkihanke". Teksti oli aseteltu kuvaan muistuttamaan leimasimen jälkeä: se oli kirjoitettu pienillä, harmailla tikkukirjaimilla, joiden ympärillä oli yhtä harmaa, hieman epäselvä nelikulmio, joka oli tietysti vinossakin, koska se "oli leimattu" "leimasimella" "käsin" "rennosti". Hallitus on siis hyväksynyt tämän kärkihankkeekseen, kops ja leima päälle. Haluaisin kovasti sellaisen leimasimen. Voisin leimata sillä vaikka mitä! Kauppalistat. Vatsalihakseni. Lasteni otsat. Voileipäni. Hallituksen kär

On niitä kirjoja (ja ihmisiä, ja muitakin asioita) joista haluaisi kovasti tykätä, mutta kun ei voi sie-tää .  Ja sitten niitä, joita haluaisi inhota, mutta kun on pakko vähintäänkin ihailla vastahakoisesti. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluu Meredith Russon Tyttösi sun . Nuortenromaani kertoo transtytön kamppailusta perheessä ja kouluyhteisössä, ja siinä on vahvoja omaelämäkerrallisia elementtejä. Ja voi kuinka olisin halunnut rakastaa sitä. Mutta kyllä se osoittautui jo ensimmäisellä sivulla aivan muista kuin taiteellisista syistä julkaistuksi fanifiktiotasoiseksi hutuksi (luonnollisesti haluaisin silti kaikkien kouluikäisten lukevan sen, koska sukupuolen moninaisuudesta on syytä tietää ajoissa). Sisältö oli laimeaa, kieli kliseistä ja parhaimmillaankin keskinkertaista. Olen sallinut itseni tajuta, ettei aikuisen tarvitse lukea kasvattavia nuortenkirjoja, vaikka ne olisivat omassa lajissaan kehuttuja. Harpoin kirjan nopeasti loppuun vakuuttuakseni siitä, etten jää mistään paitsi. En

- Lapset kannattaa opettaa liimaamaan itse omat siirtokuvatatuointinsa viimeistään kolmivuotiaina. Siinäpä pipertävät. - Ankea päivä paranee, kun voileipänsä syö ulkona. Tai pöydän alla majassa. - Kaupasta saa ainakin kahta vegaanista lettujauhoseosta, joista saa kasvimaidolla ja porkkanaraasteella tai banaanilla ihania retkieväitä naurettavan helposti. - Palkitutkin nuortenkirjat voivat olla aikuiselle kiusaannuttavaa roskaa.  - Chilikasvi kostaa huonon kohtelun. Pensasta tuli vähän leikeltyä ja kasteltua harvakseltaan, ja siitä seurasi, että yksi ainut palko keräsi ylimääräistä kapsaisiinia turvakseen, pilasi kattilallisen keittoa ja poltti käsissä vielä yölläkin. Tämän olisi tietysti joku empaattisempi voinut arvata etukäteen! - Jos intuitio sanoo "varo", varo.

Tarvitsen nyt hieman sosiaalista painetta, joten kirjoitan oikein näkyviin: aion vihdoinkin mennä jollekin työväenopiston kurssille tänä syksynä. Aikaa kyllä löytyy ja rahaakin sen verran, kunhan löytyy tarmoa aloittaa. Aloittelen nyt lukemalla kevään kurssitarjontaa (koska syksyn opinto-opas ei ole vielä ilmestynyt), ja onhan siellä vaikka mitä. Venäjänkielinen vaha-animaatiotyöpaja, viittomakieltä, viinejä, veistoa. Tosin surukseni ei kuitenkaan ilmeisesti latinan alkeisopetusta. Ohjelmointiakin voisin opiskella jos löydän.  Asioiden skippailusta, ennen alkujaan luovuttamisesta, viime hetken perumisesta (koska enviitti tai jokin muu kovin tärkeä tunne) on päässyt kasvamaan tapa, ja se tapa loppuu nyt. Onhan lepo hyvä asia, mutta ei tämä elämä nyt niin tolkuttoman rankkaa ole ettei mitään jaksaisi. Varasin myös lähes järjettömän monta jumppaa tulevalle lomaviikolle, koska tämä yhden viikon (no ok, yli vuoden) löllöily saa riittää. Murehtia ehtii ihan hyvin vaikka tekisikin vatsali