Laskutila

Ilta alkoi aika normaalisti. Halusin roikkua netissä rauhassa, kolmivuotias Tipulainen halusi minun kutittavan (tai mieluummin leikkivän Pyllinkäistä. Tipulainen oli kuulemma päiväkodissa pyllyttänyt kavereita. Ei saanut kiitosta). Ojentelin kättäni ohikikattavaa lasta kohti katse liimautuneena tietokoneeseen. (Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa!!!!1) Sitten Kutkula hiipi paikalle. Kutkula on epäluotettava käsi, joka ei keinuta kehtoa, vaan hyökkäilee arvaamattomasti ja kutittaa. Kutkula oli tänä iltana elementissään ja kutitti vuorotellen kumpaakin lasta armottomasti. Ja välillä Kutkula kääntyi emäntäänsä vastaan ja kutitti minua! Että kehtasi! Kun Kutkula vaikutti rauhoittuneen ja joku luottavainen päästi sen liian lähelle, käsi riehaantui taas kutittamaan.  Kutkulalla on kiltimpi ja taiteellisempi isosisko, Mutkula. Mutkula ei mielellään alennu riehumisleikkeihin, vaan tahtoo vain aaltoilla sulavin, pyörähtelevin liikkein. Mutta kädet kyllä ottivat toisistaan aika pal

Vedin tänään töissä kaksi koulutusta, joista jälkimmäisen vajaat 70 osallistujaa olivat (meitä paria kolmea vetäjää lukuun ottamatta) kaikki etänä. Olen jo aika tottunut käyttämään Lynciä / Skype for Business'tä näin. Mutta koska olen taustaltani keskusteluntutkija (tykkään sanoa näin), jäin miettimään, miten poikkeuksellinen sellainen tilanne on vuorovaikutusmielessä. Lyncissähän (tai Skypessä, meillä on päivitykset menossa, ja molempia versioita on käytössä ihmisillä) voi perustaa kokouksen, eli kutsua ihmisiä videoneuvotteluun tiettynä aikana. Kun kaikki ovat koolla, tai vaikka jo ennen, jokainen voi periaatteessa osallistua keskusteluun mikrofonin ja nettikameran välityksellä. Meillä on kuitenkin sellainen tapa, että vain vetäjät käyttävät videoyhteyttä (koska etätyöntekijät haluavat olla kotona rennosti ilman näyttäytymisvelvollisuutta). Mikkejä, kun muistetaan, pidetään vain yksi kerrallaan päällä, jotta esiintymistilana käytettävän pikkuneukkarin äänet eivät ikävästi kiert

Keksin joskus hyvän päivän tylsänä hetkenä uuden leikin, pyllyhipan. Se on eri-ikäisten kesken leikittäväksi sopiva leikki, koska yhden pitää juosta takaperin. Yksi leikkijöistä on Pyllinkäinen, kauhea hirviö, joka jahtaa toisia peruuttaen hanuri pitkällä ja mesoaa samalla uhkaavasti (esim. "Pyllyti pyll! Pyllyti pyll!!"). Pyllinkäinen yrittää törmätä toisiin takapuolellaan. Muut saavat juosta oikein päin. Kun joku saadaan kiinni (varmemmaksi vakuudeksi kannattaa hieroa sitä takapuolta toiseen oikein kunnolla, erityisesti jos tämä on noin metrinen), kiinni jääneestä tulee uusi Pyllinkäinen. Lapsille peruuttamalla juokseminen on vaikeaa. Aikuinenkin saattaa huomata huijaavansa ja laukkaavansa sivuttain muita kiinni. Se on ihan anteeksiannettavaa.

Juice Leskisen Haitaribussi-levyllä lauletaan lemmikkieläimistä (?) kertovaa laulua , jossa on tällainen säepari: "Lemmikkeinä satoja / äidillä on matoja." Lapsena sitä oli tietysti että ehhehhee, sisäloisia, mikä vitsi! Vaan nyt on hymy hyytynyt, kun olen äiti ja minulla on satoja matoja. Kehoni ulkopuolella. (Siitä vasta leikki olisikin kaukana, jos olisivat sisäpuolella.) Olen ihan rakastunut pikku Eisenia fetidoihini ! Koska tykkään harrastaa huonekasvejani mahdollisimman vähällä rahalla, hankin ruukut ja aluslautaset Kierrarin ilmaispuolelta. Sitten hoksasin pyytää myös multaa porukoiden asiallisesta pihanperäkompostista -- mullan ostaminen ja roudaus kun on ikävä kevätvelvollisuus. Sain isiltä ison säkin kompostimultaa, mutta mukana tuli pari matoa. Tulin antaneeksi niille ruokaa. Tulin askarrelleeksi niille kodin entisestä vaippalaatikosta. Tulin kaivaneeksi lisää matoja metsänreunasta, googlanneeksi aika paljon tietoa tunkiolierojen ja kastelierojen eroista (kasteli

Poistin tästä kohdasta pitkän turhan lätinän. Tämä blogihan alkaa hyvin: kaksi kappaletta saa kirjoitettua, ja sitten itsekritiikki tulee ja tempaisee turpaan. Ajattelin äsken Plathia ja Woolfia ja kaikkia sellaisia naisia, jotka ravistavat ulisevat ihmissuhteet harteilta ja jaloista pyörimästä ja sulkeutuvat huoneeseensa kirjoittamaan. Häädin rakkaani kauemmas, jotta sain kirjoittaa yksin. Ja sitten tuli se itsekritiikin perkele! Eikä minulla ole edes kaasu-uunia. (Syyllistyn nyt samaan kuin kaikki muutkin: näen Sylvia Plathin sekoilevana hysteerikkonaisena, josta muistetaan vain se onneton uunikeissi.) Yritin sanoa, että yliopiston sähköpostiosoite ei ole toiminut neljään-viiteen vuoteen, ja siksi vuosikymmenen ikäiseen aikaisempaan blogiini kirjautuminen alkoi käydä työlääksi. Eilenkään en voinut blogata työkoneella, vaikka inspiroiduin (edit. otetaas tästä kuitenkin linkki pois, koska uusi elämä ja sillee)! Vaan piti tehdä töitä melkein koko päivä! En ole oikein jännityksen yst