Poistin tästä kohdasta pitkän turhan lätinän. Tämä blogihan alkaa hyvin: kaksi kappaletta saa kirjoitettua, ja sitten itsekritiikki tulee ja tempaisee turpaan. Ajattelin äsken Plathia ja Woolfia ja kaikkia sellaisia naisia, jotka ravistavat ulisevat ihmissuhteet harteilta ja jaloista pyörimästä ja sulkeutuvat huoneeseensa kirjoittamaan. Häädin rakkaani kauemmas, jotta sain kirjoittaa yksin. Ja sitten tuli se itsekritiikin perkele! Eikä minulla ole edes kaasu-uunia. (Syyllistyn nyt samaan kuin kaikki muutkin: näen Sylvia Plathin sekoilevana hysteerikkonaisena, josta muistetaan vain se onneton uunikeissi.)
Yritin sanoa, että yliopiston sähköpostiosoite ei ole toiminut neljään-viiteen vuoteen, ja siksi vuosikymmenen ikäiseen aikaisempaan blogiini kirjautuminen alkoi käydä työlääksi. Eilenkään en voinut blogata työkoneella, vaikka inspiroiduin (edit. otetaas tästä kuitenkin linkki pois, koska uusi elämä ja sillee)! Vaan piti tehdä töitä melkein koko päivä!
En ole oikein jännityksen ystäviä. Uusi blogi vaatii hiukan muutoksen sietämistä, fonttikin vaihtui ja kaikkea. Tämä tuntuu oikeastaan samalta kuin uuteen, nätimpään ja sopivampaan kotiin muuttaminen (mutta muuttaminen yhtä kaikki).
Tykkään siitä, että asiat näyttävät uudenlaiselta, mutta en siitä, että niiden toiminnallisuus muuttuu. Se on ehkä jonkinlainen ydin tässä muutosvastarinnassa. Minusta on hauskaa vaihdella samoja rakkaita vaatteita ja keräillä erivärisiä, mutta muuten samanlaisia esineitä (olkalaukkuja, kahvimukeja, villasukkia), jotka varmasti tuntuvat samalta ja toimivat samalla ennustettavalla tavalla. En halua, että nettisivuja uudistetaan, jos se tarkoittaa klikkauksia eri kohdassa sivua. Enkä ikimaailmassa halua hankkia kännyköitä tai tietokoneita ennen kuin vanhat hajoavat (ja tulevat epäluotettaviksi -- sehän tarkoittaa ei-ennustettavaa ja ei-valittua muutosta, vielä pahempaa!). Kaikkein vähiten haluan seuraavien asioiden muuttuvan: ilmasto, yhteiskunnallinen asenneilmasto, ihmissuhteet, työelämä (niin että sitä LinkedIniä olisi pakko oikeasti käyttääkin ja vielä jostain syystä englanniksi).
Joka arkiaamu teen samat asiat: torkutan hiukan liian pitkään, sinkoudun ylös tavoittelemaan käsilläni esineitä, jotka ovat täsmälleen omilla paikoillaan, kuljen samat reitit eri huoneiden välillä, keräilen mukaani samat, samanlaiset mutta eri päivinä eriväriset eväspurkkini ja -pussini, teen samat aamutoimet (mitkä korvikset tänään valitsisin tästä rajatusta valikoimasta?), ja juoksen samaan aikaan samaan bussiin. Sitten olenkin valmis töissä keksimään kaikenlaista, heittelemään itsevarmoja ideoita ja yhä oudompia läppiä, lorvimaan ympäriinsä ja teeskentelemään luovaa (vaikka ei mun työssä sitä kyllä oikeasti tarvitsisi) kuutisen tuntia, minkä jälkeen menen kotiin ja syön ihan yksin samaa ruokaa kuin joka päivä kuluneet neljä viikkoa. Viihdytän itseäni ennalta-arvattavin tavoin: sosiaalinen media harvoin tarjoaa vaihtelua, eikä legojen kerääminen tai piiloleikki kolme- ja seitsenvuotiaiden kanssakaan kovin yllättävää ole, kuntokeskuksen jumpat ovat aina tarpeeksi samanlaisia. Uusia harrastuksia: 0.
Pidän siitä, että tiedän mitä saan. Jos haluan sosekeittoa, jalkahierontaa ja tunteista puhumista, saan niitä, jos pitsaa, teetä ja yhteiskunnallisia pohdintoja, tiedän mistä niitä irtoaa. Pidän elämästäni just nyt todella paljon niin kuin vain ihminen, joka on saanut kaiken.
Pidän siitä, että käsissä oleville esineille ja ajatuksille on aina tarpeeksi laskutilaa.
Yritin sanoa, että yliopiston sähköpostiosoite ei ole toiminut neljään-viiteen vuoteen, ja siksi vuosikymmenen ikäiseen aikaisempaan blogiini kirjautuminen alkoi käydä työlääksi. Eilenkään en voinut blogata työkoneella, vaikka inspiroiduin (edit. otetaas tästä kuitenkin linkki pois, koska uusi elämä ja sillee)! Vaan piti tehdä töitä melkein koko päivä!
En ole oikein jännityksen ystäviä. Uusi blogi vaatii hiukan muutoksen sietämistä, fonttikin vaihtui ja kaikkea. Tämä tuntuu oikeastaan samalta kuin uuteen, nätimpään ja sopivampaan kotiin muuttaminen (mutta muuttaminen yhtä kaikki).
Tykkään siitä, että asiat näyttävät uudenlaiselta, mutta en siitä, että niiden toiminnallisuus muuttuu. Se on ehkä jonkinlainen ydin tässä muutosvastarinnassa. Minusta on hauskaa vaihdella samoja rakkaita vaatteita ja keräillä erivärisiä, mutta muuten samanlaisia esineitä (olkalaukkuja, kahvimukeja, villasukkia), jotka varmasti tuntuvat samalta ja toimivat samalla ennustettavalla tavalla. En halua, että nettisivuja uudistetaan, jos se tarkoittaa klikkauksia eri kohdassa sivua. Enkä ikimaailmassa halua hankkia kännyköitä tai tietokoneita ennen kuin vanhat hajoavat (ja tulevat epäluotettaviksi -- sehän tarkoittaa ei-ennustettavaa ja ei-valittua muutosta, vielä pahempaa!). Kaikkein vähiten haluan seuraavien asioiden muuttuvan: ilmasto, yhteiskunnallinen asenneilmasto, ihmissuhteet, työelämä (niin että sitä LinkedIniä olisi pakko oikeasti käyttääkin ja vielä jostain syystä englanniksi).
Joka arkiaamu teen samat asiat: torkutan hiukan liian pitkään, sinkoudun ylös tavoittelemaan käsilläni esineitä, jotka ovat täsmälleen omilla paikoillaan, kuljen samat reitit eri huoneiden välillä, keräilen mukaani samat, samanlaiset mutta eri päivinä eriväriset eväspurkkini ja -pussini, teen samat aamutoimet (mitkä korvikset tänään valitsisin tästä rajatusta valikoimasta?), ja juoksen samaan aikaan samaan bussiin. Sitten olenkin valmis töissä keksimään kaikenlaista, heittelemään itsevarmoja ideoita ja yhä oudompia läppiä, lorvimaan ympäriinsä ja teeskentelemään luovaa (vaikka ei mun työssä sitä kyllä oikeasti tarvitsisi) kuutisen tuntia, minkä jälkeen menen kotiin ja syön ihan yksin samaa ruokaa kuin joka päivä kuluneet neljä viikkoa. Viihdytän itseäni ennalta-arvattavin tavoin: sosiaalinen media harvoin tarjoaa vaihtelua, eikä legojen kerääminen tai piiloleikki kolme- ja seitsenvuotiaiden kanssakaan kovin yllättävää ole, kuntokeskuksen jumpat ovat aina tarpeeksi samanlaisia. Uusia harrastuksia: 0.
Pidän siitä, että tiedän mitä saan. Jos haluan sosekeittoa, jalkahierontaa ja tunteista puhumista, saan niitä, jos pitsaa, teetä ja yhteiskunnallisia pohdintoja, tiedän mistä niitä irtoaa. Pidän elämästäni just nyt todella paljon niin kuin vain ihminen, joka on saanut kaiken.
Pidän siitä, että käsissä oleville esineille ja ajatuksille on aina tarpeeksi laskutilaa.
Kommentit
Lähetä kommentti