Laskutila

Luen Laura Kolben kymmenen vuotta vanhaa kirjaa Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus . Historioitsija-Kolbe kuvailee Suomen eliittiä neutraalin toteavasti: "Täällä [Nylands Nationin 370. vuosijuhlassa] suljettujen seinien sisäpuolella saadaan olla reippaasti ja salailematta sitä, mitä sosiaalinen tausta viestii: tulevia menestyjiä ja yläluokkaa." Siis vaikka Suomessa erään nimettömän haastatellun mielestä yleensä onkin "vaikea elää säädynmukaisesti eli yläluokkaisesti ja arvokkaasti - - koreilla ei saisi eikä olemuksella osoittaa ylenkatsetta" (sietämätöntä!). Kirjassa paneudutaan yläluokkaa edustavien ihmisten, tai tietenkin siis kokonaisten sukujen, ajatusmaailmoihin, perinteisiin ja arvoihin. Yksi mielenkiintoinen osio käsittelee myös suomalaisten maalaispappiloiden perinteistä asemaa kirkonkylien keskipisteinä ja vauraina sivistyksen ja kehityksen esikuvina -- varasin heti kirjastosta aihetta käsittelevän kirjan. Mitä yhteiskunnan eri kerroksiin tulee, Kolbe e

Taukoa ollut. Olen vain tehnyt töitä, opiskellut ja treenannut, ja useimmat kirjat ovat maistuneet puisevilta. Mutta olen lukenut jotain samankaltaista kuin Raven Leilanin Kiilto , tai siis: kohdannut päähenkilöä muistuttavan hahmon. (Tykkään lukea kohti vääjäämätöntä tuhoaan kulkevista ankeista triadeista, jollaisista kuka hyvänsä järkevä ihminen pysyy tosielämässä kaukana. Pidän siitä vaiheesta ihmissuhdekuvauksissa, kun hymyt alkavat hyytyä, katseet lasittua ja hartiat jähmettyä. Kohta sattuu.  Luen niitä kirjoja bussissa hyväntuulisena ja turvassa matkalla johonkin mukavaan paikkaan tekemään kivoja asioita.) Silja Liukkosen viimevuotisessa  Tunkeutujassa  j äykkä töölöläispariskunta nappaa viisitoista vuotta nuoremman taidekoulupudokkaan lelukseen, ja siinähän nyt vanhakin taas nuortuu kuin lapsi leikkimään. R akastaja vaimoineen kutsuu kirjan nimettömäksi jäävää päähenkilöä Tiistaiksi sen viikonpäivän mukaan, jolloin he yleensä tapaavat. (Mikä on ainakin minusta järisyttävän alent

En nyt tarkoita kerskailla, mutta jotkut osaavat laulaa "mä oon niin väsynyt siihen et mullei oo mitään" ja samanaikaisesti sulloa suuhunsa oikein onnistuneita piparkakkuja homevuuston ja puolukkahillon kera ilman minkäänlaista itsetutkiskelua. Sillä on koittanut pahin aika, tammikuu. Älkää lähettäkö sähköposteja. Älkää kyseenalaistako päätelmiäni. Älkää, älkää horjuttako minua nyt. Kuka keksi tammikuun? Kuka vastaa tästä epäsikiöstä! En ole vieläkään tavannut kaunisrunkoisempaa puuta kuin tammi, ja kuu on vanha ystäväni. (Ei sellaisella kitsisellä länsimais-kaupallisella uusmystiikka-voinytsaatanatavalla! Vaan sillä tavalla, että vinkkaamme silmää kun kuljemme illalla ulkona: ai sinäkin olet tuossa vaiheessa, samikset! Loista, muija!)  Kuusen jälkeen pakkasin joululevyt pois ja otin hyllystä summanmutikassa jotain muuta. Maija Vilkkumaan Ei , siinä on omistuskirjoitus "Tiinulle 2003 <3 Nunu". Tämä on just hyvä tähän. Maija ja minä laulamme synkästi "päivät