Laskutila

Luen sattumalta rinnakkain kahta enemmän kuin hiukan kammottavaa kirjaa. Ne ovat Kazuo Ishiguron palkittu Ole luonani aina (2005, suom. Helene Bützov ) ja JP Koskisen  Kannibaalien keittokirja (2017). Molemmissa suhtaudutaan ihmiskehoon välineellisellä tavalla, jossa on jotain tuttua oikeasta maailmasta (tämä on ensimmäinen ja viimeinen spoilerivaroitus!). Taustalla soi Pariisin Kevään Astronautti -levy: metsän laidalla puut huojui tuulessa ne sanoi: "pian meidät viedään hevon kuuseen rakastuit koneeseen ja tulevaisuudessa norsunluutornisi ulottuu taivaaseen" metsän laidalla puut huojuu tuulessa hevoset tulikuumalla asfaltilla livahdat kasvavan pakokauhun vallassa pakenet avaruuteen kapselilla Olen kirjoittanut tästä musasta ennenkin  eräässä blogitekstissä . Astronautti ja Meteoriitti ovat vahvaa tunnetta, ja albumin teemoja ovat emotionaaliset riskit, kaukokaipuu ja haaveilu. Ja nyt kun tarkemmin mietin, myös sosiaalinen erottuminen ja eristäytyminen.   Se, mikä kulloinkin

Pahimmat äänet maailmassa ovat ihmisten huutoja, mutta kauneimmat ovat niitä myös. Olen ehdottomasti huutoihmisiä, huutonauran, huutoaivastelen ja huuto-oksennan, huudan venytellessäni ja huudan avatessani pankin lähettämiä kirjeitä. Olen nyt löytänyt yhä useammin syitä lähteä kadulle huutamaan yhdessä muiden kanssa.  Laskujeni mukaan olen osallistunut mielenosoitukseen ehkä 19 kertaa tänä vuonna (ja vuotta on vielä jäljelläkin puolitoista kuukautta), ja voimaantuminen sen kuin etenee.  Koska jos en minä, niin kuka muu muka?  Ja jos ei nyt, niin milloinka sitten? Pitää hahmottaa paikkansa kokonaisuudessa.  Pitää osata sulkea suunsa oikealla hetkellä.  Siksi aina toivon lyhyitä, napakasti loppuvia mielenosoituksia, joista ei tarvitse nolosti luikkia tiehensä kesken, kun väsyy ja kyllästyy ja palelee Eduskuntatalon langettamassa varjossa. L opulta pois lähtiessään vaikeinta on tunnistaa hetki, jolloin huutamista ei enää lasketakaan osaksi mielenosoitusta (marssia, aktiota, demoa, miekkar

Kehysriihi on jatkunut koko viikon, ja alan uupua. Olen saanut päähäni, että vakiintuneen aikuisen naisen kotona on seinissä ruuveja, joissa roikkuu tauluja. Pysyvästi. Kehyksissä. Ei solukämppämäisiä sinitarralla kiinnitettyjä  valokuvia , teipillä liimattuja postikortteja ja  julisteita  neuloilla tapetissa. Eikä edes kehyksissä olevia asioita, jotka nojailevat hyllyn päällä seinään ja vievät tilaa. Mielellään oikeaa taidetta, mutta hyvät valokuvat, nokkelat julisteet ja taiten kuratoidut lasten piirustukset käyvät. Joten! Olen juossut monesti kierrätyskeskuksissa ja sen sellaisissa paikoissa ostamassa kehyksiä ja suunnitellut reikä- as-a-servicen tilaamista huoltoyhtiöltä tai keneltä vain. Annoin silti periksi yleiselle mielipiteelle ja kiinnitin osan saaliistani (kuopuksen monijalkaiset kalapiirrokset vuosilta 2017 - 2022, häissämme tienviittana ollut pahvikylpyankka,  sormiaakkosten opetusjuliste,   menneisyyteni sievä kakadu sekä muuan kana) kehyksineen seiniin rahvaanomaisella

Välttelin keittiöön menemistä, koska sitten siellä ei voi keskittyä kuin yhteen asiaan. Harsosääsket, jotka myös paskiaisina tunnetaan, ovat taas vallanneet kaiken. Ne ovat kuin banaanikärpäsiä, mutta laihempia ja mustanharmaita, ja olen oppinut jotain niiden käyttäytymisestä.  Ne ilmestyvät aina, kun saan loistoidean laittaa melkein valmista multaa olohuoneen matokompostista kasveille. Harsosääsket pitävät nimittäin ihan vienosti homehtuvista asioista, ja niitähän kukkapurkeista löytyy. Lisäksi ne syövät pienten taimien hiusjuuria tai jotain sellaista, joten niistä on hiukan haittaakin kasveille. Mutta eniten minua hermostuttaa niiden lisääntyminen ja parveilu ja sekoilu. Jos en tapa niitä, mikään ei estä niitä valloittamasta kotiani. Harsosääskistä kuuluu pieni ääni, kun ne lentävät lähelle kasvoja ja varsinkin korvia. Se hermostuttaa, miksi ne minun naamalleni haluavat? Homehdunko minäkin? Läimin, nipistän ja huidon niitä monella eri tekniikalla. Näpsäyttelen raadot sormistani kauem

Havaitsen olevani neito hädässä. Tarvitsen kaikenlaista asiantuntija-apua: En uskalla vetää aktiobriiffiä. En halua iskuporata ebbamasalineja betonielementtiin. En jaksa lainmukais-saavutettavuustarkistaa powerpointtia. En ymmärrä esikoiseni puhetta kvanteista ja tähtiensodasta. (Miksi hän ei ole koulussa?)  Mutta löysin tuekseni Candace Simpson-Gilesin kirjan  Kuinka olla leidi ( How to Be a Lady. A Contemporary Guide to Common Courtesy  2006, suom. Pasi Jääskeläinen ja Päivi Liski). Etsin sieltä sopivaa asennetta vaihtoehdoksi tavanomaisille ratkaisumalleilleni ulinalle, sibeliusrypyn syventämiselle ja kauheille sokerijutuille .  Kirjan yläluokkaiset käytösopit sopivat meille kaikille. Leidi ei juoruile eikä myöhästele, hän ei naura rasistisille vitseille ja kohtelee aina kunnioittavasti niin esihenkilöään kuin alaisiaan. "Leidi tietää, että mielistely on yhtä näkyvää kuin kauheat tekoripset."  Oletko koskaan kaivannut aikuisten kirjoja, jotka kertovat arkisista tilanteista

Koululaisten kanssa heinäkuun lenseässä etätyössä: arki ja pyhä sekoittuvat, työaika ja vapaa sekoittuvat, yöpaita sekoittuu päiväpaitaan, hiukset sekoittuvat, sekoitan sanoja ja nimiä, sekoitan hapanleipätaikinaa tunteakseni tekeväni jotain. Ulkona hurisee aamusta iltaan naapuritaloyhtiön maalämpöremontti -- juuri kun omasta päästiin. Kotona hurisee jääkaappi (sulkisiko joku keittiön oven? Suljetteko oven. Sulkekaa ovi. Tule takaisin ja sulje ovi! Ovi!), pesukone hurisee, verenpaine hurisee. Saan aina sätkyn muistaessani jotain. Sekä jos en. Näen kaikenlaisia yhteenpalaamisunia.  Niskassa lepattaa. Ehkä olen laiminlyönyt jonkin tärkeän velvollisuuden.  Ehkä se on vain natsit ja ympäristötuho ja kaiken tutun ja tärkeän totaalinen romahtaminen lähivuosikymmeninä, koska mitään ei jakseta tehdä. Tai ehkä unohdin ruokkia Gold Rushin, Meerin ja Mirellan, ja nyt ne haisevat vihaisesti purkeissaan ja kehittävät tummanharmaata etikkahappoista nestettä pinnalleen eikä seuraava leipä ehkä kohoa.

" Haluan nähdä kun ne syö noita mocheja ja tukehtuu niihin", sanoi kostonhimoinen lapsiseuralainen synkästi. Olimme nimittäin katsoneet Youtubesta Liziqin videoita, jotka olivat alkaneet muuttua parodiaksi tai karikatyyriksi itsestään. Liziqi on Kiinan Amélie, joka elää isoäiteineen  jonkinlaisessa omavaraistaloudessa . Harmonisissa videoissaan hän raataa maatöissä vuorilla pelkin  perinnetyökaluin, kuva(utta)a itsensä ruusutarhassa linnunlaulun keskellä  Mujista ostetun näköisissä, mutta luultavasti itsetehdyissä vaatteissa  ja ehtii silti syöttää pehmeillä valkeilla käsillään isoäidilleen riisimakeisia.  Liian onnellista! Liziqi ei ole koskaan likainen tai hikinen. Hänen hiuksillaan ei ole hilsettä, hän ehtii rakentaa ruokapöydän (sekä kylvää ja korjata riisin, maustaa käsinpoimitun teen ruusuilla sekä muurata kissanmuotoisen uunin) ennen kuin kenellekään tulee nälkä.  Aloin ajatella Marjatta Kurenniemen satua Alli Ylösalaisin-maassa (kirjassa Pilvipaimen , 1976). Alli päät

Olen lukenut Audre Lordea ja tiedostan, että olen aina halunnut olla 1900-luvun feministifilosofi. Haluan olla lapseton, harteikas viisikymppinen nainen, joka polttaa filtterittömiä Gauloises , kantaa suurta nahkasalkkua ja matkustaa filosofisiin konferensseihin Neuvostoliittoon ja minne tahansa. Lausun niissä poliittisia runojani. Kielioppi mukautuu tahtooni. Kuulijat ovat lumoutuneita. Käytän huonosti istuvia, kiiltäviksi kuluneita housupukuja, joissa on todella suuret olkatoppaukset. Silmälasini ovat paksut ja kellertävät, raskaat kenkäni epämukavat. Ruoka ei merkitse minulle mitään. Minulla on savuiset työhuoneet Pariisissa ja New Yorkissa, mutta niissä ei ole lastulevyhuonekaluja, pölyisiä piuhanippuja, muovisia lehtikoteloita eikä ilmastointilaitteita. Työhuoneideni sohvilla on paperipinoja, mustekyniä, viinilaseja ja kahviläikkiä sekä kaikkialle unohtuneita piippuja (koska poltan myös piippua). Modernia aikaa edustaa faksilaite, jonka sihteerini on painostanut minut hankkimaan,

Itäkeskuksen kirjasto näytti ystävällisesti Hannaleena  Haurun elokuvan  Metatitanic (2018) .  Pitkä lyhytelokuva käsittelee erittäin fiktiivisen minäkertoja-ohjaaja Hannaleenan  (EFMOH)  ihmissuhteita: sitä, miten hän päätyy toistamaan mallia, jossa onnellista, vakiintunutta monosuhdetta on horjutettava tuomalla kuvioon mukaan manic pixie dream girl .  (" MPDGs are usually static characters  who have eccentric personality quirks and are unabashedly girlish ", opin Wikipediasta.) EFMOH sekoilee kallioilla ja jättömailla hieman epämääräisen kalliolaismiehen kanssa -- joka on hänelle se MPDG -- ja toisintaa Titanicin kansi- ja bilekohtauksia ja valvoo, juo ja leikkii kuin viimeistä nuoruuden kesäyötään. Kärsivällisenä vieressäni istunut Tipulainen ei tajunnut taiteellisesta K7-rainasta yhtikäs mitään. Näytöksen jälkeisessä paneelikeskustelussa kävi ilmi, että MPDG:n näyttelijäkään ei ihan aina tiennyt, mitä näyttelee. Joskus muulloin ärsyttäisi ja hermostuttaisi ymmärryksen pii

Haastattelija: Rakkaat kuulijat, tervetuloa jälleen kuulolle! Tänään meillä on meidän kaikkien hartaasti odottama vieras. Toivotetaan tervetulleeksi, ja uskomatonta että olet vihdoin täällä kanssamme...  Deus ex machina!!   Deus ex machina: Tatta-daaaaaa! Kiitooos! Kiitoooos! Olette ihania! H: Olemme niin odottaneet sinua jo antiikin ajoista lähtien. Silloin  khoros riemuitsi, kun sinut hiissattiin nosturilla näyttämölle pelastamaan itsensä nurkkaan maalannut käsikirjoitus.  Kerro nyt vähän työstäsi!   DEM: Niin kiirettä on tosiaan pitänyt, että kaikkialle ei millään ehdi. Nykyään hoidan keikkoja enimmäkseen etänä ja välillä myös ihan etukäteen tehtyinä tallenteina. Ei tarvii siihen mekaniikkaan ripustautua, jos ymmärrät. H: Jännittävää! Niin kuin puhelimella esimerkiksi? DEM:  Jep, eli sellaisia ihan että headhunter soittaa ja sitten viikon päästä toinen, joka peruu sen ekan soiton, perus. Tää on mun henkkoht suosikki itse asiassa. H: Ahaa... Minkälaisissa asioissa sinua yleensä huud

Tänä yönä Ammottavan Suun demoni (ehkä) nousee heliakkisesti, ja koska pätkäpaaston paastopätkä on alkanut, Ammottava Suu muistaa erittäin hyvin, millaisia suklaita kaappiin kätketyssä herkkurasiassa on.  Hämään Ammottavaa Suuta yrittämällä yleissivistys-vihalukea sieväkantista kirjaa  Astrologiaa epäilijöille  (Janica Brander 2022), mutta viha on vaikeaa. Teksti on herttaista ja alkuun hyvin järkevää. Kirjoittaja kuvailee hilpeästi olleensa lapsena vaivalloinen ja vaivaannuttava persoonallisuus.  ( Kuten  luovat intellektuellit usein ovat , minä kuiskaan hänelle kuin salaliittolainen.) Mutta sitten  Kaksoset rakkaudessa  -niminen kirja informoi hänen olevan itse asiassa "erityinen: älykkö, supliikki ja  ' eroottinen päiväperho ' ". Itsetunto nousi, nousivat arvosanat ja Samin mustat silmät musiikinluokan toiselta laidalta. ("Tiesin, että sanaton rakkaustarinamme ei tulisi koskaan saamaan täyttymystään, koska Sami oli kovis ja minä kiltti, mutta traagisuus teki k

"...eikä hän toisaalta itse kelvannut mihinkään." (Gustave Flaubert.) Olen katsonut balettivideoita. Nojaudun taaksepäin vuosi vuodelta jäykemmällä selälläni ja ristin kädet rinnalle mahtavana: no, näyttäkääs nyt.  Tässä videossa  esitellään Joutsenlammen pahis-mustajoutsen-Odilen kehitystä 60-luvulta nykyaikaan. Mutta e i voi tuolla lailla vaeltaa holtittomasti paikallaan pyörivien piruettien aikana. Ei voi noin elottomasti pitää käsiä. Yrittäkää edes.  Etsin jotain täydellisempää ja turhaudun, kun en löydä. Lapsena kaikki on aika ihmeellistä, nuorena aikuisena ei mikään ole tarpeeksi ihmeellistä (ellei kykene uskomaan keijuihin, ja minulta on puuttuu se lisäosa sielusta). Ja nyt alkaisi olla aika valita, viettäisikö elämänsä tavallisuuden lähettiläänä kuin diakonissaksi ryhtynyt Muumimamma -- syleilisikö ihan-kivaa ja päättäisi nähdä tylsässäkin jotain hienoa ja poikkeuksellista vaikka väkisin. Jonkinlaisena eettisenä valintana. Lahjana maailmalle. Vai ryhtyisikö oikein ku

Lapsena näin 80-luvun leivontakirjassa kongressileivoksen. Se näytti hieman raskaalta ja ankaralta, jonkinlaiselta kullankeltaiselta masariinilta, jonka soikean pinnan päällä oli pähkinärouhetta. Ei varsinaisesti värikkäältä tai ihanalta, mutta todella aikuismaiselta. Kongressileivoksella on  gravitas . Kongressileivoksella on popliinitakki, stressiä ja sappikiviä. Mielikuvissani se nautitaan seisten tummanpuhuvalta Kermansavi-henkiseltä aamiaissetin lautaselta, jota pidellään kuin maalarin palettia ja jossa on tila kahvikupille.  Kongressileivos ei ole jättänyt minua rauhaan. Muistin sen taas saatuani sähköpostin eräästä kongressikeskuksesta. He haluaisivat, että tulen syömään buffetaamiaista ja keskustelemaan heidän laajasta palveluvalikoimastaan, josta voisin sitten kenties tilailla jotain työnantajalle...? Näin jo hetken ajan itseni valikoimassa korviksia tilaisuutta varten. Minut saa suostumaan mihin tahansa ruoalla. Tai pyytämällä. Toisessa kirjassa jonkun vanhemmat matkustivat l

Jalkaimme alla on toinen maa: mykorritsojen ja lonkeroiden, kehojen rajat ylittävien aistimusten ja kontaminaatioiden kehto.  Ja Disney + -palvelussa on katsottavissa viimevuotinen perhe-elokuva Ihmeellinen maailma ( Strange World ) . Nyky-Disneyn tapaan teemat ovat isoja. Y mpäristö,   uhrautuminen. Se mitä isät siirtävät pojilleen ja mitä ehdottomasti eivät halua siirtää, se miten kaikki virtaa, venyy ja kytkeytyy.  Vuorten ympäröimässä Avalonian valtakunnassa  n uori Searcher Clade löytää sähkövirtaa tuottavan kasvin nimeltä pando , joka näyttää vähän viiniköynnöksessä kasvavalta karviaiselta. Kukaan ei syö kasvia, mutta sen  avulla tapahtuu teollinen vallankumous. M uutamalla kodalla ladattu laite valaisee, leijuu tai soi. 25 vuodessa kasvin löytymisestä ja viljelyn aloittamisesta Avalonia rakennetaan täyteen mukavan näköistä, pyöreämuotoista uuskummaa tekniikkaa. Miten kätevää, miten harmitonta, miten kaunista ja houkuttelevaa. Searcherin isä Jaeger Clade ei huomaa tai arvosta pan