"...eikä hän toisaalta itse kelvannut mihinkään." (Gustave Flaubert.)
Olen katsonut balettivideoita. Nojaudun taaksepäin vuosi vuodelta jäykemmällä selälläni ja ristin kädet rinnalle mahtavana: no, näyttäkääs nyt. Tässä videossa esitellään Joutsenlammen pahis-mustajoutsen-Odilen kehitystä 60-luvulta nykyaikaan. Mutta ei voi tuolla lailla vaeltaa holtittomasti paikallaan pyörivien piruettien aikana. Ei voi noin elottomasti pitää käsiä. Yrittäkää edes.
Etsin jotain täydellisempää ja turhaudun, kun en löydä. Lapsena kaikki on aika ihmeellistä, nuorena aikuisena ei mikään ole tarpeeksi ihmeellistä (ellei kykene uskomaan keijuihin, ja minulta on puuttuu se lisäosa sielusta). Ja nyt alkaisi olla aika valita, viettäisikö elämänsä tavallisuuden lähettiläänä kuin diakonissaksi ryhtynyt Muumimamma -- syleilisikö ihan-kivaa ja päättäisi nähdä tylsässäkin jotain hienoa ja poikkeuksellista vaikka väkisin. Jonkinlaisena eettisenä valintana. Lahjana maailmalle.
Vai ryhtyisikö oikein kunnolla krantuksi, tajuaisi kehittäneensä vaativan maun ja tekisi itse kunnolla sen, mitä ympäristö ei tarjoa? Kääntäisi sekoilunupit kaakkoon ja jättäisi kaiken. (Luin just Hesarista, että jossain amerikkalaiskyselyssä 80 % nuorista katsoo olevansa itse aivan erityisiä.)
Saattaa liittyä: ilmoittauduin taas kiinnostavalle kurssille, jonka ensimmäisellä luennolla en oppinut mitään uutta. Viittauskäsi viihtyi ilmassa, kunnes tajusin hävetä. Koska kuka tahtoo olla se pahamaineinen aikuisopiskelija, jolla on mielipiteitä ja aikaisempaa saman alan koulutusta ja joka haastaa opettajaa ja sotkee hänen tuntisuunnitelmansa? Laskin käden alas. Voi sitä kivakin olla.
Jotain suurempaa etsitään myös kirjassa Mitä terapiassa tapahtuu? (Sanna-Kaisa Hongisto 2023), joka kuvaa psykoterapian prosessia niin asiakkaan kuin ammattilaisen kokemana. Kirjan mukaan on riskialtista, jos asiakas vaeltaa yli kymmenenkin terapeuttikokelaan luona tutustumiskäynniltä toiselle. Terapeutin etsimisessä ja valinnassa ei nimittäin "kannata ottaa liikaa paineita", koska silloin "kukaan ei välttämättä kelpaa". Täydellistä ei kannata etsiä, koska tämä ei ole mikään Ensitreffit alttarilla vaan paljon asiallisempi ja rajatumpi instituutio. Pitääkö terapeutin olla älykäs, viisas ja kokenut, vai riittäisikö kumiankkailuun kumiankka? Mistä tietää, mikä on liian vähän vaadittu ja mikä on liikaa?
Kehitys on kehittynyt. 1960-luvun étoiles kelpaisivat nykyään vain balettikuoroon. Mutta yhä olen tyytymätön enkä salli ballerinoille mitään monimuotoisuutta tai luonnollisuutta. Mitä varten meillä on tanssijoita, ellei olemaan parempia kuin me jähmeät, hauraat huonosti auratulla kävelytiellä taapertajat?
Mitä hyötyä on terapeuteista, jotka nauravat vitseille niin, että muistiinpanot leijailevat matolle? Miksi ihmiset kutsuvat opettajia etunimeltä? Miksi minä en ole vetämässä niitä kursseja?
Suhtaudun yhä pidättyväisesti keijuihin ja haltioihin. Mutta kuulin kerran kauhean hyvän selityksen koko arkkityypin olemassaololle: Mitä jos ihminen projisoi niihin haaveensa virheettömyydestä ja kuolemattomuudesta? Niin, että keijut-ja-haltiat tuottavat meille lopulta aina pettymyksen, vähän niin kuin antiikin epäluotettavat jumalat? Ja jäljelle jää puhjennut hybris ja nokisia siipisulkia.
Kommentit
Lähetä kommentti