Laskutila

Jos olisi swaippaillut viikon ostoskanavaa / enkä nukkunut ollenkaan kannattaisi lukea Leena Krohnin (2021) elämäkerrallista esseeteosta Mitä en koskaan oppinut . Tyhjää contenttia ja häpeälaulua luuppaava kauhujen kansanradio hiljenee, ja ylle muodostuu pehmeä, sumea, ääntä vaimentava horrospesä.  Vielä parempi, jos pohjalla on Suvi Auvisen (2021) vilpittömän häpeämätön Kaltainen valmiste . Ehkä luen ne molemmat vielä uusiksi. Erityisen kaunis teksti vaatii ruminaatiota, joten nämä kaksi lyhykäistä, mutta moniulotteista kirjaa tarvitsevat ruhtinaallisesti aikaa. Kaltainen valmiste kertoo vallan jakautumisesta yhteiskunnassa ja ihmisen ja muun luonnon välillä. Esseissä seikkailee tarmokas Auvinen, jonka elämään on mahtunut yhtä ja toista jännää: elävän hiiren salakuljetusta alushousuissa, ulkomailla tehtävää vapaaehtoistyöturismia, t äpärä pelastuminen uskonlahkosta . Muumilaakson syväanalyysia, robottipuluja, t inkimätöntä solidaarisuutta toisia ihmisiä ja muita eläviä kohtaan.  T u

Ateneumissa katselin Hugo Simbergin maalausta Iltaa kohti (1913), sitä, jossa mustapukuinen vanhus ja valkoisiin puettu pikkulapsi taluttavat toisiaan auringonlaskuun. Maalaus tuli etsimättä mieleen, kun kuuntelutin lapsilla lapsuuteni Haitaribussia -- Juice Leskisen lastenlevyä vuodelta 1993 -- ja kappaletta Pikkuneiti ja vaari . Haikeanhitaassa laulussa vaari ja lapsi ymmärtävät jotain sellaista, jota vanhemmat (ks. myös: hukassa olevat , curling ), eivät voi ymmärtää ennen kuin ovat itse vaareja.  Yhteiskuntakelpoisuutta ja kasvatusta edustavat isä ja äiti ovat poissa. Missä lie paskantärkeissä kiireissään: "äiti juoksee osallistumassa / aika vaatii osallistumaan". Sen sijaan iltaoluellaan rennosti lapsen seurassa istuva vaari "pikkuneidin mieltää ihmiseksi / se on jotain mitä vanhemmat ei keksi". Tässä kauniissakin kappaleessa on jotain ivallista niitä kohtaan, joihin ei ole tarkoitus samastua. Wikipedia vahvistaa tunteen siitä, että Juice "suhtautuu y