Laskutila

Kuuntelin teininä YUP:ta, ja välillä vieläkin. Sanat tulevat vaivattomasti jostain kaukaa arkistoista, jollaisia kartutin siinä iässä: yksityiskohtia, ulkoa oppimista, pieniä asioita järjestyksessä. Kokonaisuuksien hallinta oli parikymmentä vuotta sitten vaikeaa. Nykyisin en muista edes äitini puhelinnumeroa, mutta laajojen, tajuamista vaativien kokonaisuuksien kanssa on helpompaa. Pitää vain olla mielessä jokin valmis laituri, johon kiinnittää uusi tieto, ja sen laiturin on syytä olla mieluummin valmiiksi sellainen Rotterdamin kokoinen. YUP:n keulakuva Jarkko Martikainen kertoo 50-vuotisjuhlakirjassaan Lihavia luurankoja (2020) laulujensa kirjoitusaikoihin liittyviä tarinoita. Pidän niistä yhä, vaikka joskus kyllästyn Martikaisen hyvin tunnistettavaan tyyliin. Hän kertoo suurista asioista täyteen ahdetun monisanaisesti ja jotenkin itsetarkoituksellisen rujosti.  Ja melkoisen rajoittuneesta miehisestä näkökulmasta, joka korostuu teoksen kuvituksessa, josta osan hän on tehnyt itse. Na

Tartuin hiukan vastahakoisesti ja velvollisuudesta Florence Givenin kirjaan Olen upea, mutta en sinun mieliksesi (alkukielisenä Women Don't Owe You Pretty -- mikä hyvin summaakin kirjan sisällön -- 2020, suom. Suvi Kauppila). Taasko joku 90-luvulla syntynyt (1999!!) somevaikuttaja, jolle on annettu kustannussopimus, jotta nuoret saataisiin lukemaan? Hänellä on varmaan toooosi syvällisiä näkemyksiä maailmasta, ja outoa puhekielisyyttä, nopeasti nähtyä rempseyttä ja kirosanoja, jotka tekstimuodossa ovat hätkähdyttävän paljon voimakkaampia kuin Youtubessa. Mutta halusin olla kiva, kärsivällinen ja rohkaiseva täti. Kirja on hyvä. Se on reippaan nykyfeministinen, kirjoittajan itse hauskasti kuvittama ja sisällöltään vain hiukan epätasainen. Luvuissa puhutaan ulkonäöstä, parisuhteista, heteronormatiivisuuden haastamisesta ja miesten naisoletetuille julkisissa ja yksityisissä tiloissa muodostamasta konkreettisesta uhasta.  Olen kyllä melkoisen kyllästynyt voimaannuttavaan näkökulmaan, j

Kaalipataa keitellessäni, ylävartalo syvällä maustekaapissa kuuntelin pitkästä aikaa muutamaa kirppari-CD:tä: Seminaarinmäen mieslaulajien Hakkaan sun ovee ja Lapinlahden lintujen Tyttö huutaa hii . Erityislahjakkuuteni, patriarkaatin pönkittäminen, on samaan aikaan raskasta ja helppoa: musa kuulosti hyvältä, ja sanoitusten ansiosta ei tarvitse tukkaakaan tupeerata. Kaikkihan tietävät, että itsevarmat musamiehet ovat aina oikeassa, joten me kumisevien kulissien hyvät jätkät emme ärsyynny sambabikineihin pukeutuneista virnistelevistä sänkileuoista levynkannessa. Ja melko kevyesti hoilotamme mukana Panssarivaunulla Parkanoon : "Mä vedän makkaraa ja bisseä, bisseä ja makkaraa! / It's time to rock and roll, mä syntynyt oon kulkemaan!" (Pick me!)  Varistelin rakuunaa täyttöpussista lasipurnukkaan ja havainnoin: noiden sankareiden lauluista voi löytää itsesääliä, misantropiaa (tai ollaanpa rehellisiä: misogyniaa), päihteidenkäytön ihannointia ja -- onko se aivan todella -- o