Tartuin hiukan vastahakoisesti ja velvollisuudesta Florence Givenin kirjaan Olen upea, mutta en sinun mieliksesi (alkukielisenä Women Don't Owe You Pretty -- mikä hyvin summaakin kirjan sisällön -- 2020, suom. Suvi Kauppila). Taasko joku 90-luvulla syntynyt (1999!!) somevaikuttaja, jolle on annettu kustannussopimus, jotta nuoret saataisiin lukemaan? Hänellä on varmaan toooosi syvällisiä näkemyksiä maailmasta, ja outoa puhekielisyyttä, nopeasti nähtyä rempseyttä ja kirosanoja, jotka tekstimuodossa ovat hätkähdyttävän paljon voimakkaampia kuin Youtubessa. Mutta halusin olla kiva, kärsivällinen ja rohkaiseva täti.
Kirja on hyvä. Se on reippaan nykyfeministinen, kirjoittajan itse hauskasti kuvittama ja sisällöltään vain hiukan epätasainen. Luvuissa puhutaan ulkonäöstä, parisuhteista, heteronormatiivisuuden haastamisesta ja miesten naisoletetuille julkisissa ja yksityisissä tiloissa muodostamasta konkreettisesta uhasta.
Olen kyllä melkoisen kyllästynyt voimaannuttavaan näkökulmaan, jossa "[k]un päätät keskittyä itseesi, asiat joita kaipasit ja ihmiset, joiden hyväksyntää epätoivoisesti tarvitsit, muuttuvat tarpeettomiksi. Tajuat, ettet enää tarvitse heitä. Oikeastaan et koskaan tarvinnut. He olivat väliaikaisia häiriötekijöitä sinun ja elämäsi todellisen rakkauden välillä - itsesi".
En välittäisi kuulla jokaisella jumppatunnilla, kuinka tää on sun treeni, älä välitä muista, keskity vain itseesi. Jarno Alastalon tuoreessa kirjassa Oudot tyypit esiteltiin "kulttijohtajaksi" haukuttu ja sittemmin kulttijohtajaksi ruvennut it-nörttinainen, joka kertoi "poistaneensa" elämästään kaksisataa (200) ihmistä, joista oli hänelle harmia. Jonain päivänä hän ehkä hoksaa, mikä yhteinen tekijä kaikilla noilla ihmissuhteilla oli.
Mutta kai aina löytyy joku, jolle ihmisten poistaminen on valaiseva, vapauttava ensikokemus eikä jälleen samaa tunkkaista hokemaa, josta olisi syytä murrosvaiheen jälkeen päästä johonkin eteenpäinkin. Koska ei kai ole tarkoitus loppuikäänsä keskittyä itseensä? Vai onko? Onko näillä ihmisillä esimerkiksi lapsia tai edes kissaa?
On suuri etuoikeus tulla pommitetuksi emansipoivalla puheella niin kauan, että kyllästyy siihen ja alkaa kiittämättömyyksissään haastaa riitaa.
Kirjan teksti on joka tapauksessa hämmästyttävän kypsää ja monitahoista 21-vuotiaan ajatteluksi -- tällaista seuraa, kun elää koko elämänsä someaktiivina poliittisesti vireänä aikana. Given onnistuu siinä, missä jokainen voimaantumiskirja ei, nimittäin rehellisessä itsekritiikissä. Kirjan parasta antia ovatkin epämiellyttävät kysymykset lukijalle: Tuomitsetko ja säälitkö muita naisia? Kutsutko heitä pomottaviksi? Kohotteletko kulmia heidän ulkonäkövalinnoilleen? Keksitkö keinoja mustamaalata heitä?
En välitä asiakaspalvelukirjoista, joissa lukijaa autetaan sulkemaan silmänsä omalta pahuudeltaan. Florence Given jopa asiallisesti myöntää hyötyvänsä siitä, että hänen valkoista, vammatonta, hoikkaa ja normatiivisen kaunista ulkonäköään pidetään yleisesti haluttavana, ja siksi häntä sekä katsotaan että kuunnellaan. Useimmille meistä on tarjolla enintään jompaakumpaa.
Kommentit
Lähetä kommentti