Laskutila

Katsoin Flesh and Bone -sarjan loppuun. Siinä on suorastaan runsaudenpula teemoista, mutta ilahduin oudosti siitä, että kahdeksanosainen minisarja ei syvenny liikaa mihinkään. (En nyt kerro enempää niitä teemoja, koska se veisi lyhyeltä tarinalta yllätyksellisyyden.) Raskaat asiat kuvataan tavalla, joka armollisesti jättää suuren osan sisällöstään katsojan mielikuvituksen varaan. Sarjoilla on nykyään taipumusta synkistellä liikaa ja mennä aina vain syvemmälle ja syvemmälle, rankempiin ja rankempiin aiheisiin, kun yleisö tottuu ja tarvitsee enemmän. Yksi olennainen teema silti on surujen kestäminen yksin. Vain harvassa tilanteessa hahmot tukeutuvat toisiinsa. Balettiyhteisö on ympärillä, mutta kun sitä eniten tarvitsisi, se näyttää pimeän puolensa. Yhtäkkiä kaikkien silmistä loistaa kateus ja epäluotettavuus. Vaikeuksien osuessa kohdalle hahmot päätyvät kaupankäyntiin ja kauhun tasapainoon, eivät toistensa auttamiseen.  Peilin edessä muita ei näy. Toista on Raisa Jäntin runokokoelm

Olohuoneen ikkunalla chili menettää elämänhalunsa ja lehtensä. Lainaan sille Nietzscheä: "Se jolla on miksi elämälleen, pystyy kestämään melkein minkä tahansa miten ." Mitä voi kasvi noin kaivata, millainen on chilin suru? Chili näyttää siltä kuin olisi saanut loistoidean vähentää mielialalääkkeitään konsultoimatta lääkäriään. Selviääkö se? Psykiatri Viktor Frankl selvisi keskitysleiriltä ja kehitti logoterapian, josta luen kirjasta Ihmisyyden rajoilla : Jos ihmisellä on tehtävä elämässään, hän kestää jokseenkin mitä tahansa. Sen sijaan se, joka ei näe syytä elää, ei elä kauaa. Siksikin kirjat ovat hyvä tehtävä. Lukemattomat kirjat eivät lopu koskaan. Työ taas, eikö ihminen kyllästy kaikkeen muuhun paitsi työhön? Tänään en ehtinyt syödä lounasta, ja nautin täysin siemauksin koko päivästä. "Ihminen tavallisesti tosiaankin vain tuijottaa muuttuvuuden kesantoa eikä huomaa menneisyyden vilja-aittoja, joihin hän on kerännyt ikuisiksi ajoiksi kaikki tekonsa, ilonsa ja my

En ole katsonut Handmaid's Talea. Mutta kirjan, Orjattaresi (Margaret Atwood 1985, suom. Matti Kannosto), luin silti, koska olen antanut kertoa itselleni sen olevan ajankohtaisempi kuin koskaan. Samaan aikaan katson balettimaailmasta kertovaa synkeää tv-sarjaa Flesh and Bone . Ei ole onnellista olla nainen, ei nuori nainen, eikä varsinkaan kaunis nuori nainen. Orjattaressa on monta aikatasoa, jotka lähestyvät toisiaan. Tapahtumia ei oikeastaan ole paljon. Suurin osa kirjasta on tunteiden ja tuntemusten kuvailua, päähenkilön rikasta sisäistä maailmaa. Hitaasti käy ilmi, että ekokatastrofin jälkeen ihmisten hedelmällisyys on romahtanut, joten jonkinlaisen vallankaappauksen kokenut yhteiskunta ottaa naiset hallintaansa hallitsevien miesten haaremiksi. Palvelijoiksi, synnytysvälineiksi.   Ensin tapetaan valtaapitävät, sitten on pitkä hiljaisuus. Eräänä päivänä naisten pankkikortit lakkaavat toimimasta ja työnantajat antavat potkut kaikille naispuolisille työntekijöilleen. Jossa

Satuin käväisemään hiukan Kierrätyskeskuksessa, ja siellä minua odotti puoli kuutiota piparimuotteja. Kauhoin ja helistelin ne kaikki läpi posket palaen ja päädyin ostamaan vaivaiset kuusi kappaletta (koska meillä oli jo kotona 13), muun muassa karhunpennun, etanan ja aivan valtavan hauen. Epäröinnin jälkeen jätin sinne hampaan, Suomen, talon ja useita kameleita. Kerran siellä oli samantapainen kampanja heijastimista. En laskenut montako ostin. Ne ovat tosi hienoja! (Keskustelu Kukkasen kanssa sadan metrin etäisyydeltä: "KUKKANEN, MIKSEI SULLA OLE HEIJASTINLIIVIÄ?" "MUTKU MULLA ON NELJÄ HEIJASTINTA!") Tulee mieleen se kerta, kun löysin yhdeltä kirpparilta valtavan laarin kestovaippoja ja kannoin kotiin 22. Eikä minulla edes ollut niille käyttäjää silloin. Piti hankkia sekin. Rakastan, rakastan suhteellisuudentajutonta hamstraamista silloin, kun sille on hyvä tekosyy, esimerkiksi "nämä on tarpeellisia ja käytettyjä ja sitä paitsi halpoja". Piparimuoti