Laskutila

Sieluani ovat viime aikoina liikautelleet voimakkaasti seuraavat asiat: Voimalaitosten savupiiput aamupakkasessa. Savun kiehkurointia tahtoisin katsella aina kauemmin kuin oikeasti ehdin. Eilen työmatkabussi ajoi kiehkuroivan savupilven alapuolelta, ja katselin miten savupatsas kovertui ja kiertyi alhaaltapäin ontoksi kuin simpukankuori. Jäiset lumikasat. Olen yleensä ainoa aikuinen, joka kiipeää lumikasan huipulle bussipysäkin vieressä. Mutta jotainhan on tehtävä siinä odottaessaan, ja korkealta sitä paitsi näkee hyvin. Lumettomana aikana tasapainottelen paljasjalkakengillä katukiveyksen reunaa pitkin.  Muuan bussikuski, joka kuuntelee oopperamusaa ajaessaan. Otan korvatulpat pois kuullakseni paremmin. Nypynpoistaja. En mielelläni silitä tekstiilejä, mutta nypynpoistamista rakastan, koska vähällä vaivalla saa isoja muutoksia kuluneisiin kirpparivaatteisiinsa. Paras efekti on kirjavien lapasten nypynpoistamisessa, kun niiden värit kirkastuvat ihan silmissä. Leena-Maija Rossin

Marianna Stolbow'n Rakastamisen taito seisoi kirjaston bestsellerhyllyssä. Se on ihan ok kirja. Mitra Vasaran Ihana äiti, ihana nainen on myös ihan ok. Ne myös kerjäävät tulla luetuksi vastakarvaan. Minä vaadin selfhelpiltäni perusteluja, pelkkä auktoriteetti ei riitä. Toisaalta minulla on perinnöksi saatu, itseänikin raivostuttava ad hominem -epäily nuorten ihmisten järjenjuoksua kohtaan, olivatpa he perustelleet puheensa kuinka hyvin tahansa. Jotenka. Yleisesti ottaen Merete Mazzarella on ainut (tieto)kirjoittaja, jolta siedän loputonta tajunnanvirtatekstiä vailla sisällön vaihteleviin lukuihin jakavaa rakennetta. Mutta hän pudotteleekin virtaavassa, helposti etenevässä tekstissään vaivattomasti nimiä ja kertoo runsaasti anekdootteja, ja minä tykkään anekdooteista ja lähdeviitteistä. Sitä paitsi Mazzarella ei komentele lukijaa edes ollessaan Syvimmän Tiedon Lähteillä. Tykkään myös Rakastamisen taidossa olevasta kehyksestä: Stolbow viittailee säännöllisesti roomalaisen runo

Pinnalla viimeisen kuukauden aikana: kirjat ja kasvit. Olen ostellut maanisesti (onkohan tuo ableismia?) huolestuttavan innokkaasti kirjoja ja sekä niihin liittyviä huonekaluja (kuten keinutuolin), ja just kun olisi tullut aika lukea, olenkin alkanut sekoilla kasvien kanssa. Hankin pikkuiset taimet juorua, anopinkieltä, nukkumaijaa, hienohelmaa ja pitsilehteä ja panin ne lasitölkkeihin ja -pulloihin kasvamaan. Viime kesänä itäneen omenapuunkin lasipurkitin. Kastelin oman kompostin mullat juuri sopivasti, puhdistin kauniit kirpparitölkkini sisä- ja ulkopuolelta viimeisen päälle ja asettelin ne ikkunalaudalle. Yhteen isoon vihertävään pulloon ujutin jouluvalosarjan loistamaan. Suljin kannet, loin makuuhuoneen ikkunalle suljettuja kiertoja, mikroilmastoja, pieniä maagisia maailmoja. Lasit alkoivat huurtua hiukan. Hienohelman ripsissä kimalsivat vesipisarat. Valopullon loisteessa ohut, herkkä hienohelma näytti minikokoiselta metsältä. En ottanut niistä valokuvia, koska kamerankäyttötaitoni

Olen katsellut lempinaapurini kanssa Netflixistä Keskustytöt (Las chicas del cable) -nimistä  tv-sarjaa, joka kertoo 1920-luvun Madridiin sijoittuvaa tarinaa työstä, naisten asemasta ja ihmissuhteista. Siinä on tosi monella tavalla läsnä patriarkaatti, ja tosi monella tavalla myös tuodaan esiin, miten raskasta elämä on eri sosiaaliluokkien naisille ollut länsimaissakin. Olen ajatellut sitä paljon.  En yleensä etsi netistä triviatietoa katsomistani sarjoista, vaan otan katsomiskokemuksen aika lailla sellaisenaan. En silti yllättyisi kuullessani, että sarjaa on ollut käsikirjoittamassa monta naista. Olemme nimittäin nähneet sarjassa ensimmäisten jaksojen aikana työpaikkahäirintää, lähisuhdeväkivaltaa, uuvuttavia määriä työtä pienellä naispalkalla, isien ja aviomiesten ylivaltaa, epäoikeudenmukaisia irtisanomisia (koska työntekijän isä käski!), hillitöntä korruptiota, yläluokkaista ongelmien hyssyttelyä, kohtuutonta moraalinvartiointia, avioeron mahdottomuuden, suffragettikokouksen vä

Ostin uuden kirjahyllyn viikko sitten, se on musta, keskikokoinen ja  hiukan kulunut, se on rakkautta ensisilmäyksellä . Olen kärsimättömästi odottanut, milloin Tori.fin ihminen saa tuotua sen meille. Olen laskenut päiviä, sitten tunteja, ja sitten. Olen tyhjennellyt aikaisemmista viidestä erikokoisesta kirjahyllystä toisten päällä makaavia kirjoja, kaivanut vaatehuoneesta puolitoista metriä nuortenkirjoja, poistellut keittiöstä vähemmällä käytöllä olevia keittokirjoja ja rakentanut olohuoneeseen korkeita torneja kirjoista ja hyllyn myyjälle annettavista kolikoista (kymmenen euroa, kotiinkuljetuksella!). Ja nauttinut suuresti, tietysti. Olen ajatellut Pirkko "Salainen sola" Arstilan teekirjassaan mainitsemaa tuttavaa, joka täytti sohvatyynynsäkin uudelleen kuivatuilla vanhoilla teelehdillä. Arstila kertoi, että jotkut teen ystävät "suorastaan rypevät" teessä. Minä suorastaan ryven kirjoissa. Viimeksi kolme vuotta sitten muutossa vähensimme roimasti kirjojen määrää

Pudistin lumet pulkasta. Se oli virhe.  "Se oli mun ohjelma! Älä hävitä mun ohjelmaa! Mä olen tosi vihanen sulle!" Kun Tipulainen on vihainen, se tulee selväksi. Pahoittelin ymmärtämättömyyttäni, ehdotin uusien lumien haromista pulkkaan, sillä matkaa oli vielä jäljellä, ja varoitin etukäteen, että varaston ovella ohjelma kopistellaan taas pois kyydistä. Kiskoin nopeasti täyttyvää pulkkaa Tipulaisineen ja hihittelin. On sitä muillakin ollut hämäriä leikkejä. Itsehän olen joskus myynyt piiskaa. Olin nuori ja tarvitsin rahaa, tosin tarina ei kerro kävikö kauppa.  Istuin hiukan Tipulaista vanhempana, alle kouluikäisenä kuitenkin, vanhempieni sängyssä peiton alla ja pidin putiikkia. Ainoa myyntiartikkeli oli vessapaperi, mutta olin brändännyt sen todella hyvin: myin "potaskaa, sapiskaa ja piiskaa". Tosin en osannut sanoa ässää. Korvasin sen jonkinlaisella soinnittomalla dentaalispirantilla. Se on kai yleisesti tapana suomeksi litteroida lähimmällä vastaavalla mer