Laskutila

Joskus sitä haluaisi kiihkeästi hengailla ihmisten kanssa, mutta sitten 30 sekunnin hengailun jälkeen ei enää jaksa eikä oikeastaan haluakaan. Joskus sitä pitäis tehdä töitä, mutta ajattelee vain iltapäivälehden lööpin aivoja syövää talitiaista ja hirnuu yksin. Joskus sitä yrittää lähetellä romanttisia viestejä jonkun kanssa, ja sit jotenkin tunnin parin päästä molemmat yhtäkkiä havahtuvat syyllisinä ja tajuavat uppoutuneensa ohjelmoinnin tai kauniiden kirjahyllyjen ajattelemiseen kesken hyvän keskustelun.  Joskus sitä huomaa bussissa tutun monen vuoden takaa, mutta ei sanokaan hei, vaan piiloutuu introverteistä kertovan kirjansa, korvatulppiensa ja suklaalevynsä taakse. Joskus sitä näkee tarpeelliseksi rikkoa lasten ilmapallot isoimmalla keittiöveitsellään ja sitten ihmettelee, kun lapset alkavat itkeä. Elämäni, täynnä outoja vaatimuksia ja irrationaalisesti käyttäytyviä ihmisiä.

Vihaan panttivangiksi joutumista. Liian pitkään jatkuvaa small talkia. Bussipysäkillä seisomista ison tien laidassa. Tylsiä kyläpaikkoja joista ei pääse helposti pois.  Kärsivällisyyteni on hyvin lyhyt joka ilta harjatessani Kukkasen hampaita. Seison vaaleansinivioletti pikkulintukuvioinen harja kädessä ja kumarrun jo valmiiksi (hiukan kiertyneessä asennossa), taivaanrannassa häämöttävät jo oman ajan valot, ja lapsi matelee toisesta huoneesta hitaaaaaaaasti kuin korostaakseen tekemäänsä palvelusta. Melkein joka ilta ärähdän jotain aikani tuhlaamisesta. Minulla on omatkin iltapuuhat tässä tehtävänä! Juokse, villi lapsi!! Apua, minua pidetään vankina tässä kylppärissä, enkä voi tehdä mitään näiden hirveiden neljän sekunnin aikana!!! Yleisesti ottaenhan minä vihaan häitä, noita loputtoman pitkiä ja leveitä näytelmiä, joissa sotketaan yksityinen julkiseen, sukulaistädit suvunjatkamiseen ja Pommacia parhaaseen mekkoon. Erityisesti vihaan niitä silloin, kun en voi lähteä hemmettiin itsen

Kymmenentuhatta tuntia harjoitusta ja toistoja tekee ihmisestä mestarin missä tahansa valitussa lajissa. Eli sellaiset kolme tuntia joka päivä kymmenen vuotta tai kuusi tuntia päivässä viiden vuoden ajan. Vaikka krikettiä, kynsienpuremista tai raskaanaoloa. Tai vääränlaista ryhtiä, tai sen pelkäämistä, että kättelee ihmisiä epämiellyttävän löysästi tai keittää vahingossa vieraille liian laihaa kahvia ja se olisi kauhean noloa . Kun joku ajatus on mennyt päähän, niin eihän se sieltä lähde, vaikka kahvi olisi miten vahvaa ja kädenpuristus saisi setämiehet hätkähtämään. Yhdeksän vuotta balettia opetti minut ajattelemaan, että kehoni todennäköisesti haluaa tehdä asiat väärin ja huonosti, ja siltä pitää ottaa luulot pois. Kipu oli vain merkki siitä, että ainakin yrittää tarpeeksi. Mutta välillä muutosta tapahtuu ihan ilman treeniä ja vaivannäköä, nimittäin silloin, kun saa uutta informaatiota. Hiljattain kävin osteopaatilla, ja kuulin siellä purennastani ja ryhdistäni kummia asioita, va