Kymmenentuhatta tuntia harjoitusta ja toistoja tekee ihmisestä mestarin missä tahansa valitussa lajissa. Eli sellaiset kolme tuntia joka päivä kymmenen vuotta tai kuusi tuntia päivässä viiden vuoden ajan. Vaikka krikettiä, kynsienpuremista tai raskaanaoloa.
Tai vääränlaista ryhtiä, tai sen pelkäämistä, että kättelee ihmisiä epämiellyttävän löysästi tai keittää vahingossa vieraille liian laihaa kahvia ja se olisi kauhean noloa. Kun joku ajatus on mennyt päähän, niin eihän se sieltä lähde, vaikka kahvi olisi miten vahvaa ja kädenpuristus saisi setämiehet hätkähtämään. Yhdeksän vuotta balettia opetti minut ajattelemaan, että kehoni todennäköisesti haluaa tehdä asiat väärin ja huonosti, ja siltä pitää ottaa luulot pois. Kipu oli vain merkki siitä, että ainakin yrittää tarpeeksi.
Mutta välillä muutosta tapahtuu ihan ilman treeniä ja vaivannäköä, nimittäin silloin, kun saa uutta informaatiota. Hiljattain kävin osteopaatilla, ja kuulin siellä purennastani ja ryhdistäni kummia asioita, vaikka luulin hammaslääkäreiden ja fysioterapeuttien jo kertoneen kaiken. Voin suositella: osteopaatti havainnoi asiakkaan kehoa ja neuvoo pieniä muutoksia liikkumiseen ja ryhtiin. Vaikuttaisi siltä, että lihasjumitukset voivat loppua nopeastikin ihan vain tiedon voimalla!
Jutun juju piilee siinä, että vaikka jokin keino tai neuvo olisi joskus ollut juuri oikea, se ei välttämättä ole sitä enää. Ongelma on saattanut korjaantua, ja kompensoiminen pitäisi lopettaa oikealla hetkellä, jos osaisi. Lopuksi sitä päätyy toiseen äärimmäisyyteen, ja vaikka oireet tuntuisivat samalta, ongelma onkin muuttunut. Minun tapauksessani kyse oli yliliikkuvien leukanivelten lonksahtelusta, jota olin opetellut kompensoimaan pitämällä alaleukaa aika takana. Eipä lonksahtele enää, mutta nyt vuosien treenin jälkeen purentalihakset ovat kipeät ja suunavaus kunnolla vajaa. Enkä ole ennen osteopaattia tajunnut yhteyttä alaleuan asennon ja jatkuvan säryn välillä. En, vaikka särky vähenee jos päästän leuan neutraaliin, suhteellisen rentoon asentoon. Ja minä sain tähän Botoxiakin hammaslääkäristä just pitkän jonotuksen jälkeen.
Mutta luulin tekeväni oikein, ja väärän ratkaisun toistaminen ja toistaminen onkin luotettava tapa varmistaa ongelman pitkittyminen ja paheneminen. Toinen ongelma oli terävä kipu yläselässä: minä kun uskoin, että kaikilla tietokonetyöläisillä on rintalihaksissa paljon venytettävää ja availtavaa, ja olinkin sitten availlut oikein urakalla. Ja mitä enemmän särki, sitä enemmän avasin, vaikka joka kerta oikein vihlaisi. Kiitos vaan baletti: opetit kivun tarkoittavan, että olen oikealla tiellä! Tunnen itseni hiukan tyhmäksi, mutta ainakin dekolteen kuvitteellinen "timantti loistaa", niin kuin tanssisalissa käskettiin.
Kyllähän tämä ilmiö on tuttu muualtakin elämästä. Ihmisten tietynlainen käyttäytyminen vahvistaa muiden vastakkaista käyttäytymistä, vaikka luulisimmekin "näyttävämme esimerkkiä". Varmin tapa saada toinen jatkamaan ärsyttävää tapaa on toimia itse niin kuin aina ennenkin (mutta vielä vähän kovemmin). Jos olet sanonut lapselle tuhat kertaa eikä se vieläkään tajua, se ei ole lapsi joka on hidas oppimaan.
Yleensä ajattelen, että huonosta tavasta pääsee eroon, kun korvaa sen jollain hyvällä tavalla (tupakasta teeseremonioilla, iltasyöpöttelystä nukkumisella jne.), jolloin se huono tapa jäisi kuin itsestään pois. Mutta välillä on hyvä kokeilla ihan pelkkää luopumistakin, neutraalia tilaa, ei-tekemistä. Osteopaatin jälkeen olen onnistuneesti vähentänyt ryhdin huolestunutta tarkkailua. Minulla ei ole kasvupyrähdystä, joten yhtäkkinen kumaraksi muuttuminen on epätodennäköistä. Olen päättäväisesti palauttanut taakse-, alas- tai ylöspäin pyrkivät hartiat vain neutraaliin asentoon, siihen, jossa ei tunnu oikeastaan miltään. Sama juttu alaleuan kanssa: en enää ajattele, että näyttäisin krotilta vain siksi, etten koko ajan tee purentalihaksilla jotain. En tiedä onko tämä sattumaa, mutta ongelmaihoni on ollut parempi, kun joulunseudulla en juurikaan jaksanut hoitaa sitä -- meikata, puhdistaa, rasvata monilla aineilla. Ehkä ei-tekeminen olisi suotava elämänrytmin osanen juuri nyt!
Tai vääränlaista ryhtiä, tai sen pelkäämistä, että kättelee ihmisiä epämiellyttävän löysästi tai keittää vahingossa vieraille liian laihaa kahvia ja se olisi kauhean noloa. Kun joku ajatus on mennyt päähän, niin eihän se sieltä lähde, vaikka kahvi olisi miten vahvaa ja kädenpuristus saisi setämiehet hätkähtämään. Yhdeksän vuotta balettia opetti minut ajattelemaan, että kehoni todennäköisesti haluaa tehdä asiat väärin ja huonosti, ja siltä pitää ottaa luulot pois. Kipu oli vain merkki siitä, että ainakin yrittää tarpeeksi.
Mutta välillä muutosta tapahtuu ihan ilman treeniä ja vaivannäköä, nimittäin silloin, kun saa uutta informaatiota. Hiljattain kävin osteopaatilla, ja kuulin siellä purennastani ja ryhdistäni kummia asioita, vaikka luulin hammaslääkäreiden ja fysioterapeuttien jo kertoneen kaiken. Voin suositella: osteopaatti havainnoi asiakkaan kehoa ja neuvoo pieniä muutoksia liikkumiseen ja ryhtiin. Vaikuttaisi siltä, että lihasjumitukset voivat loppua nopeastikin ihan vain tiedon voimalla!
Jutun juju piilee siinä, että vaikka jokin keino tai neuvo olisi joskus ollut juuri oikea, se ei välttämättä ole sitä enää. Ongelma on saattanut korjaantua, ja kompensoiminen pitäisi lopettaa oikealla hetkellä, jos osaisi. Lopuksi sitä päätyy toiseen äärimmäisyyteen, ja vaikka oireet tuntuisivat samalta, ongelma onkin muuttunut. Minun tapauksessani kyse oli yliliikkuvien leukanivelten lonksahtelusta, jota olin opetellut kompensoimaan pitämällä alaleukaa aika takana. Eipä lonksahtele enää, mutta nyt vuosien treenin jälkeen purentalihakset ovat kipeät ja suunavaus kunnolla vajaa. Enkä ole ennen osteopaattia tajunnut yhteyttä alaleuan asennon ja jatkuvan säryn välillä. En, vaikka särky vähenee jos päästän leuan neutraaliin, suhteellisen rentoon asentoon. Ja minä sain tähän Botoxiakin hammaslääkäristä just pitkän jonotuksen jälkeen.
Mutta luulin tekeväni oikein, ja väärän ratkaisun toistaminen ja toistaminen onkin luotettava tapa varmistaa ongelman pitkittyminen ja paheneminen. Toinen ongelma oli terävä kipu yläselässä: minä kun uskoin, että kaikilla tietokonetyöläisillä on rintalihaksissa paljon venytettävää ja availtavaa, ja olinkin sitten availlut oikein urakalla. Ja mitä enemmän särki, sitä enemmän avasin, vaikka joka kerta oikein vihlaisi. Kiitos vaan baletti: opetit kivun tarkoittavan, että olen oikealla tiellä! Tunnen itseni hiukan tyhmäksi, mutta ainakin dekolteen kuvitteellinen "timantti loistaa", niin kuin tanssisalissa käskettiin.
Kyllähän tämä ilmiö on tuttu muualtakin elämästä. Ihmisten tietynlainen käyttäytyminen vahvistaa muiden vastakkaista käyttäytymistä, vaikka luulisimmekin "näyttävämme esimerkkiä". Varmin tapa saada toinen jatkamaan ärsyttävää tapaa on toimia itse niin kuin aina ennenkin (mutta vielä vähän kovemmin). Jos olet sanonut lapselle tuhat kertaa eikä se vieläkään tajua, se ei ole lapsi joka on hidas oppimaan.
Yleensä ajattelen, että huonosta tavasta pääsee eroon, kun korvaa sen jollain hyvällä tavalla (tupakasta teeseremonioilla, iltasyöpöttelystä nukkumisella jne.), jolloin se huono tapa jäisi kuin itsestään pois. Mutta välillä on hyvä kokeilla ihan pelkkää luopumistakin, neutraalia tilaa, ei-tekemistä. Osteopaatin jälkeen olen onnistuneesti vähentänyt ryhdin huolestunutta tarkkailua. Minulla ei ole kasvupyrähdystä, joten yhtäkkinen kumaraksi muuttuminen on epätodennäköistä. Olen päättäväisesti palauttanut taakse-, alas- tai ylöspäin pyrkivät hartiat vain neutraaliin asentoon, siihen, jossa ei tunnu oikeastaan miltään. Sama juttu alaleuan kanssa: en enää ajattele, että näyttäisin krotilta vain siksi, etten koko ajan tee purentalihaksilla jotain. En tiedä onko tämä sattumaa, mutta ongelmaihoni on ollut parempi, kun joulunseudulla en juurikaan jaksanut hoitaa sitä -- meikata, puhdistaa, rasvata monilla aineilla. Ehkä ei-tekeminen olisi suotava elämänrytmin osanen juuri nyt!
Kommentit
Lähetä kommentti