Laskutila

Mainitsiko joku keski-iän? Areenasta löytyi uusi kausi Aikuisia , ja minä ahmaisin viisi jaksoa heti   -- ihan valtavan hyvää kotimaista milleniaalikomediaa, jossa (spoilereita!!) rescue-siili istuu nukkekodissa katselemassa älypuhelimesta M/S Romanticia , nolo kalastusliivifaija on syntynyt 70-luvulla ja vahinkohaukkaus Big Macista pitää kompensoida uuden ympäristöliikkeen perustamisella. Maskeja myydään Kallion nurmikoilla, ja rauhalliset otot ohikulkijoiden puuhista kuvaavat kauniisti monimuotoista, outoa Helsinkiä. Sarjan yksi teema on aikuisuuden treenaaminen ja z-sukupolven keski-ikäkauhu. Päähenkilö Oona juhlii isoa jäännösveroa, kunnes totuus valkenee, eikä oikein tiedä miten suhtautua liiketilanaapuri Pesson crocseihin ja siskonlapsiin, koska Pesso on niistä huolimatta selvästi erittäin cool. 26-vuotias Oona etsii cooliutta ja hyväksyntää epävarmempana kuin kukaan muu sarjassa, ja paras ystävä Arttu joutuu käymään treffeillä 19-vuotiaan Pinin kanssa, joka lopulta kokee olevans

Vaikuttaa siltä, että meidät on pakotettu keski-ikään. Minä siellä tietysti jo olinkin, koska olin hankkinut (meilläpäin erittäin arvokkaina pidettyjä) aikuispisteitä rupeamalla perheenäidiksi 23-vuotiaana. Mutta koronavirus teki siirtymästä peruuttamattoman. Sillä mitä muuta kuin universaalia keski-ikää on tämä tämmöinen elämä, jossa hymytön suoritusarki paheksuu juhlaa itsekkäänä, lapsellisena ja turhana ja jossa mikä tahansa sosiaalinen hauskuus on niin suuri rikos, että se päätyy uutisiin? Olen muutenkin viettänyt viimeiset 70 vuotta keinutuolissa neulomassa monitehoja ja umpioimassa kävelysauvoja, käynyt töissä, pyörinyt kotona univelkaisena (liian myöhäinen lounaskahvi!) kieltäytymässä leikkimästä lasten kanssa tai nyrjähdellyt auraamattomalla jalkakäytävällä kohti saatana edes valaistua kuntokeskusta (siellä ei ole tapana keskustella). Minä kun olen aina ollut sillä lailla varhaiskypsä ja järkevä, että uskon kun sanotaan: suurin osa elämästä on arkea ja onni on sen arvostamista

Kaikkihan tietävät, että Anu Silfverberg on maailman ihmeellisin ihminen ja upein esseisti ja toimittaja, ja minä nöyrä, uuttera fanityttö. Jonotin kauan kirjastosta hänen uusinta kirjaansa Sinut on nähty tietämättä edes tarkkaan, mistä kirja kertoo, koska tiesin että sen täytyy olla jotain ihmeellistä. Se on. Sinut on nähty kertoo katsomisesta, nähdyksi tulemisen tarpeesta, näkymättömyydestä ja raivosta. Hyvien Elokuvien Viralliseen Kaanoniin kuuluvista elokuvista, joissa vain (valkoisilla) miehillä on vaatteet ja vuorosanoja. Dingon keikoilla kirkuvista, 80-luvun Suomen ainutta meikattua miestä palvovista pikkutytöistä. Fantasiamaailmasta, jossa jokaiselta teeveekanavalta näytettäisiin feminististä väittelyä, koska se on fantasiamaailman ainoa ja tärkein urheilulaji. (Ai et tykkää feministisestä väittelystä? Voi voi, mutta tulepas pois, peität ruudun.)   Sinut on nähty kertoo siitä, että sata vuotta sitten naiset savustettiin ulos sekä jalkapallokentiltä että ohjaajantuoleista, mis