Laskutila

Olen lukenut Audre Lordea ja tiedostan, että olen aina halunnut olla 1900-luvun feministifilosofi. Haluan olla lapseton, harteikas viisikymppinen nainen, joka polttaa filtterittömiä Gauloises , kantaa suurta nahkasalkkua ja matkustaa filosofisiin konferensseihin Neuvostoliittoon ja minne tahansa. Lausun niissä poliittisia runojani. Kielioppi mukautuu tahtooni. Kuulijat ovat lumoutuneita. Käytän huonosti istuvia, kiiltäviksi kuluneita housupukuja, joissa on todella suuret olkatoppaukset. Silmälasini ovat paksut ja kellertävät, raskaat kenkäni epämukavat. Ruoka ei merkitse minulle mitään. Minulla on savuiset työhuoneet Pariisissa ja New Yorkissa, mutta niissä ei ole lastulevyhuonekaluja, pölyisiä piuhanippuja, muovisia lehtikoteloita eikä ilmastointilaitteita. Työhuoneideni sohvilla on paperipinoja, mustekyniä, viinilaseja ja kahviläikkiä sekä kaikkialle unohtuneita piippuja (koska poltan myös piippua). Modernia aikaa edustaa faksilaite, jonka sihteerini on painostanut minut hankkimaan,

Itäkeskuksen kirjasto näytti ystävällisesti Hannaleena  Haurun elokuvan  Metatitanic (2018) .  Pitkä lyhytelokuva käsittelee erittäin fiktiivisen minäkertoja-ohjaaja Hannaleenan  (EFMOH)  ihmissuhteita: sitä, miten hän päätyy toistamaan mallia, jossa onnellista, vakiintunutta monosuhdetta on horjutettava tuomalla kuvioon mukaan manic pixie dream girl .  (" MPDGs are usually static characters  who have eccentric personality quirks and are unabashedly girlish ", opin Wikipediasta.) EFMOH sekoilee kallioilla ja jättömailla hieman epämääräisen kalliolaismiehen kanssa -- joka on hänelle se MPDG -- ja toisintaa Titanicin kansi- ja bilekohtauksia ja valvoo, juo ja leikkii kuin viimeistä nuoruuden kesäyötään. Kärsivällisenä vieressäni istunut Tipulainen ei tajunnut taiteellisesta K7-rainasta yhtikäs mitään. Näytöksen jälkeisessä paneelikeskustelussa kävi ilmi, että MPDG:n näyttelijäkään ei ihan aina tiennyt, mitä näyttelee. Joskus muulloin ärsyttäisi ja hermostuttaisi ymmärryksen pii