Itäkeskuksen kirjasto näytti ystävällisesti Hannaleena Haurun elokuvan Metatitanic (2018). Pitkä lyhytelokuva käsittelee erittäin fiktiivisen minäkertoja-ohjaaja Hannaleenan (EFMOH) ihmissuhteita: sitä, miten hän päätyy toistamaan mallia, jossa onnellista, vakiintunutta monosuhdetta on horjutettava tuomalla kuvioon mukaan manic pixie dream girl. ("MPDGs are usually static characters who have eccentric personality quirks and are unabashedly girlish", opin Wikipediasta.) EFMOH sekoilee kallioilla ja jättömailla hieman epämääräisen kalliolaismiehen kanssa -- joka on hänelle se MPDG -- ja toisintaa Titanicin kansi- ja bilekohtauksia ja valvoo, juo ja leikkii kuin viimeistä nuoruuden kesäyötään.
Kärsivällisenä vieressäni istunut Tipulainen ei tajunnut taiteellisesta K7-rainasta yhtikäs mitään. Näytöksen jälkeisessä paneelikeskustelussa kävi ilmi, että MPDG:n näyttelijäkään ei ihan aina tiennyt, mitä näyttelee. Joskus muulloin ärsyttäisi ja hermostuttaisi ymmärryksen piirin ulkopuolelle jääminen. Mutta välillä on vain ihanaa syleillä kaaosta ja taiteellista irrallisuutta, joka löytää paikkansa ja täyttää tarkoituksensa vasta salakavalasti jälkeenpäin.
Minä nimittäin ymmärsin parhaiten EFMOHin ihanat hiukset: ihan pieniä kiharoita, isoja korkkiruuvikiharoita ja suoria hiuksia sekaisin, koska miksi ei. Kopioin tyylin heti. Ja hiljaa mielessäni ajattelen, että ehkäpä EFMOH itse on eksentrisissä oikuissaan hiukan vaikea seurattava sekä lähipiirilleen että katsojalle. Sekä aivan nimenomaan häpeilemättömän tyttömäinen korsetissaan, rähjäisissä pitseissään, rikkinäisissä sukkahousuissaan ja huulipunissaan jankuttamassa tunteistaan ja väittelemässä käsikirjoituksesta hymyttömien feministifilosofien kanssa sillan alla.
Erittäin fiktiivinen minäkertoja-ohjaaja Hannaleena vaikuttaisi olevan mitä suurimmassa määrin manic pixie dream girl.
-------------------
Puhuiko joku häpeilemättömästä tyttömäisyydestä? Johanna Lindforsin kirja Elämäni ranskattarena (2022) on juuri tästä näkökulmasta kirjoitettu. Minäkertoja on taideasiantuntija, joka rakastaa ranskalaisuutta pakkomielteenomaisesti ja janoaa kerta kaikkiaan jotain äksöniä tähän ilottomaan asfalttiin, jota suomalaisen perheenäidin arjeksi kutsutaan.
Hän kuulustelee tuntematonta ranskalaismiestä tomaattimurskahyllyn edessä pariisittarien kauneuden salaisuudesta, antaa myydä itselleen huulipunia, pohtii miten pysyä hoikkana (silkalla itsekurilla ja vesipaastolla kuulemma, mitä perkelettä, ranskattaret!) ja piinaa aviomiestään, joka pitää tutuista asioista ja "joka yleensä tuntee olonsa vaivaantuneeksi, kun minä innostun". Miksi vaimo tahtoo taas sisustaa ja nyt jollain sinisellä! Mikä tuo tuommoinen Le Bleu Sarah -sininen edes on!
Mutta vaimo on menettänyt työpaikkansa ja tarvitsee tekemistä. Hän tuntee olevansa "täydellisen mitätön ja näkymätön nainen", joka ilahtuu jopa ranskalaisen mukaan nimetystä Ménièren taudista. "Miksi kompastun aina yllättävään ujouteen? Sellaiseen, joka saa minut punastumaan tai änkyttämään ja kuvittelemaan, että minun tulisi suoriutua jotenkin paremmin, jotta saattaisin olla varteenotettava. Varteenotettava missä? Omassa elämässäni?"
Kun hän sitten siemailee sidecaria (konjakkia, appelsiinilikööriä, sitruunamehua) pariisilaisessa Ritzissä mustaan ja kultaan pukeutuneen hoikan pariisittaren vieressä, hän kiroaa suklaakakkuja rakastavan, kehnoa ranskaa puhuvan itsensä. "Ranskatar nimittäin edustaa, koko hemmetin ajan."
Kauneus tulee sisältä, mutta sen oppiminen on hidasta, ja lähipiirin kommentointi pinnallisesta lastikultista voi olla armotonta. Mutta oppimisprosessiakin on viihdyttävää seurata, niin vetävää ja aseistariisuvaa on Lindforsin teksti. Kirjoittaja tuntee sekä korkeakulttuurin että muodin salat ja taitaa myös itsetutkiskelun ja -ironian hurmaavalla tavalla. "Alan pohtia, mitä sellaista osaan tehdä, joka on vahvasti ominta itseäni -- ja jota kukaan muu ei ehkä osaa aivan yhtä hyvin." Vilkuilen kansiliepeen kirjoittajakuvaa. Onko kauniimpaa, onko ranskalaisempaa kuin tuollainen älykäs, virkeä katse?
Muodista ja kauneudesta voisin lukea tuntikaudet, mutta sillä on seurauksia: epämääräinen levottomuus ja tarve korjata tilanne kuluttamalla. Iltayöstä istuimme ystävättäreni sängyllä syömässä pirkkasipsejä posliinijoutsenesta kuin Oona ja Arttu ja katsoimme videoita eyelinerin käytöstä. (Koska olin aikaisemmin inspiroitunut valtavasti kun näin kajalit-ilman-muuta-silmämeikkiä-kasvot ja rynnännyt tietysti ostamaan nestemäisen eyelinerin. Kävi ilmi, että minä en piirrä ammatikseni, toisin kuin inspiraation lähde.) Youtubessa hyvin tahdikas ja ystävällinen ihminen opetti, miten meikata raskasluomiset silmät, joissa ei siis ole mitään vikaa, ne ovat osa sinua ja sellaisenaan kauniit, mutta älä silti jooko laita sitä tumminta luomiväriä luomen liikkuvalle osalle.
Joku menisi tämän opetuksen jälkeen ajoissa nukkumaan ja ehkä jopa pidättäytyisi sipseistä iltayhdentoista jälkeen, joku toinen voisi googlata.
Ystävätär oli kuulemma jäänyt murehtimaan hampaidensa vanhuutta hänkin. Minä ostin hädissäni kaikenlaisia voidepurtiloita ja ajattelin, että nämäkin resurssit ovat nyt vallankumouksesta poissa. Olen mennyt halpaan.
Tyttömäisyystavoitteena viimeviikkoinen häpeilemättömyys-mood:
*Kävelee huoneeseen*
*Tempaisee kaksi lyijykynää nutturastaan ja ravistaa hiuksensa auki*
*Heiluttaa tukkaa ja laulaa*: "Janne Katajan, Janne Katajan hometalohelvetti!!!1"
Kommentit
Lähetä kommentti