Haluan olla 1900-luvun feministifilosofi

Olen lukenut Audre Lordea ja tiedostan, että olen aina halunnut olla 1900-luvun feministifilosofi. Haluan olla lapseton, harteikas viisikymppinen nainen, joka polttaa filtterittömiä Gauloises, kantaa suurta nahkasalkkua ja matkustaa filosofisiin konferensseihin Neuvostoliittoon ja minne tahansa. Lausun niissä poliittisia runojani. Kielioppi mukautuu tahtooni. Kuulijat ovat lumoutuneita. Käytän huonosti istuvia, kiiltäviksi kuluneita housupukuja, joissa on todella suuret olkatoppaukset. Silmälasini ovat paksut ja kellertävät, raskaat kenkäni epämukavat. Ruoka ei merkitse minulle mitään.

Minulla on savuiset työhuoneet Pariisissa ja New Yorkissa, mutta niissä ei ole lastulevyhuonekaluja, pölyisiä piuhanippuja, muovisia lehtikoteloita eikä ilmastointilaitteita. Työhuoneideni sohvilla on paperipinoja, mustekyniä, viinilaseja ja kahviläikkiä sekä kaikkialle unohtuneita piippuja (koska poltan myös piippua). Modernia aikaa edustaa faksilaite, jonka sihteerini on painostanut minut hankkimaan, vaikka en käytä sitä koskaan. (Sihteerini on ainut, joka voi painostaa minua mihinkään. Olen vahaa hänen käsissään. Hänet mainitaan testamentissani.)

Ihmiset miettivät, kuinka usein pyyhkäisen työpöydän puhtaaksi yhdellä intohimoisella kädenliikkeellä. Minulla huhutaan olevan suhteita nuoriin taideopiskelijoihin. Kun joku uskaltautuu kysymään tästä suoraan, tuijotan häntä pistävästi ja kysyn, eikö Kuuban tilanne ole paljon polttavampi kysymys ajassamme. Ja mitä merkitsee ikä, oikeastaan? Miksi pikkusieluisimmat pyrkivät kääntämään huomion porvarillisiin yksityiskohtiin? Kysyjä perääntyy nolostuneena. Hän kirjoittaa minusta esipuheen viimeiseen, postuumisti julkaistavaan esseekokoelmaani, joka käsittelee eroottisen platonisuutta.

Minulla on useita kappaleita samoista muiden 1900-luvun feministifilosofien kirjoista. Niissäkin on kahvitahroja. Ne ovat merkittäviä, merkittäviä teoksia, suorastaan välttämättömiä ajattelulleni. Työni on tärkeää, se on kirjoituskoneella kirjoittamista, ajattelua ja kiihkeää puhumista. Teen työtä koko ajan, kukaan ei tiedä onko minulla työhuoneiden lisäksi asunto jossakin. Julkaisen säännöllisesti maailman merkittävimmissä sanomalehdissä monella kielellä, koska jokaisessa maailman merkittävimmistä sanomalehdistä on laaja filosofiaosio.

Minulla on suuri yleisö. Kirjoitan vaikeaselkoisesti ja kuivasti, mutta samaan aikaan intohimoisesti ja vihaisesti. Olen oikeassa. Kaikki ymmärtävät, mistä puhun ja ovat samaa mieltä. Silti minulla on myös paljon vihollisia. Elämäni on paradokseja. Olen intellektuelli ja tiedän sen.