Laskutila

Päätin vanhemmoida oikein kunnolla, noin niin kuin velat pois ja jotain varastoonkin, ja menin Kukkasen kanssa lapsen ja aikuisen yhteiselle taidekurssille. Piirsimme, maalasimme ja askartelimme pahvitaloa. Söimme eväitä ja valokuvasimme pieniä muovieläimiä (pokemon pesee kädet, strutsi paheksuu tupakantumppia, strutsi yrittää hengailla varpusten kanssa, pokemon syö keksinmurua). Kukkanen ja minä olimme kaukana kotoa ja muutenkin mukavuusalueidemme ulkopuolella, mutta ihan hyvin se meni. En silti ollut ainoa äiti, joka löysi itsensä välillä kuumaliimaamasta yksin, leukapielet aika kireinä, koska älä nyt sitä tollee siihen laita hei kato nyt vähän! Me yli puolitoistametriset vaihdoimme myös syvästi myötäeläviä katseita lasten päiden yli. Oispa kahavia. Nimittäin tilanne oli vähän hankala. K enen tavoitteiden ja standardien mukaan mennään, kun taiteellista työtä pitää tehdä vastahakoisen koululaisen kanssa intensiivisen viikonlopun aikana? Pelkkään pahvisen elementtitalon leikkaamis

Koska minun kannattaa nyt pitää itseni kiireisenä, ilmoittauduin työväenopiston barbinvaatekurssille. Oli kiinnostavaa nähdä, oliko historiallisen megasuosion saavuttanut Kansallismuseon barbinäyttely vaikuttanut kurssin osanottajamääriin -- minulle ja Herra Miehelle se ainakin toimi jonkinlaisena hurahduksen lähtölaukauksena. Eilen sitten hypähtelin käsityöluokkaan reppu täynnä ompelutarvikkeita ja perheen sievimpiä ja kulahtaneimpia vaatteita ja eväsomenia. Mukana oli tietysti myös yleensä toimistolla asuva alter ego -barbini, joka nauttii työyhteisössä suurta suosiota. Hän seisoi mustine saappaineen ja siilitukkineen ja silmälaseineen ja kirjoineen tarkkailemassa tilannetta hyväksyvästi hymyillen. Ja onnistuin jopa olemaan hihkumatta vartin välein "käsi ylös kuka on fiiliksissä??!!" niin kuin silloin ainejärjestön Fazerin-vierailulla. Muut osanottajat olivat ilmiselvästi pitkän linjan barbi-ihmisiä, ja vaikka lastenlapsille ompeleminen mainittiin, nuo naiset olivat paika