Laskutila

Pahimmat äänet maailmassa ovat ihmisten huutoja, mutta kauneimmat ovat niitä myös. Olen ehdottomasti huutoihmisiä, huutonauran, huutoaivastelen ja huuto-oksennan, huudan venytellessäni ja huudan avatessani pankin lähettämiä kirjeitä. Olen nyt löytänyt yhä useammin syitä lähteä kadulle huutamaan yhdessä muiden kanssa.  Laskujeni mukaan olen osallistunut mielenosoitukseen ehkä 19 kertaa tänä vuonna (ja vuotta on vielä jäljelläkin puolitoista kuukautta), ja voimaantuminen sen kuin etenee.  Koska jos en minä, niin kuka muu muka?  Ja jos ei nyt, niin milloinka sitten? Pitää hahmottaa paikkansa kokonaisuudessa.  Pitää osata sulkea suunsa oikealla hetkellä.  Siksi aina toivon lyhyitä, napakasti loppuvia mielenosoituksia, joista ei tarvitse nolosti luikkia tiehensä kesken, kun väsyy ja kyllästyy ja palelee Eduskuntatalon langettamassa varjossa. L opulta pois lähtiessään vaikeinta on tunnistaa hetki, jolloin huutamista ei enää lasketakaan osaksi mielenosoitusta (marssia, aktiota, demoa, miekkar

Kehysriihi on jatkunut koko viikon, ja alan uupua. Olen saanut päähäni, että vakiintuneen aikuisen naisen kotona on seinissä ruuveja, joissa roikkuu tauluja. Pysyvästi. Kehyksissä. Ei solukämppämäisiä sinitarralla kiinnitettyjä  valokuvia , teipillä liimattuja postikortteja ja  julisteita  neuloilla tapetissa. Eikä edes kehyksissä olevia asioita, jotka nojailevat hyllyn päällä seinään ja vievät tilaa. Mielellään oikeaa taidetta, mutta hyvät valokuvat, nokkelat julisteet ja taiten kuratoidut lasten piirustukset käyvät. Joten! Olen juossut monesti kierrätyskeskuksissa ja sen sellaisissa paikoissa ostamassa kehyksiä ja suunnitellut reikä- as-a-servicen tilaamista huoltoyhtiöltä tai keneltä vain. Annoin silti periksi yleiselle mielipiteelle ja kiinnitin osan saaliistani (kuopuksen monijalkaiset kalapiirrokset vuosilta 2017 - 2022, häissämme tienviittana ollut pahvikylpyankka,  sormiaakkosten opetusjuliste,   menneisyyteni sievä kakadu sekä muuan kana) kehyksineen seiniin rahvaanomaisella