Kehysriihi on jatkunut koko viikon, ja alan uupua. Olen saanut päähäni, että vakiintuneen aikuisen naisen kotona on seinissä ruuveja, joissa roikkuu tauluja. Pysyvästi. Kehyksissä. Ei solukämppämäisiä sinitarralla kiinnitettyjä valokuvia, teipillä liimattuja postikortteja ja julisteita neuloilla tapetissa. Eikä edes kehyksissä olevia asioita, jotka nojailevat hyllyn päällä seinään ja vievät tilaa. Mielellään oikeaa taidetta, mutta hyvät valokuvat, nokkelat julisteet ja taiten kuratoidut lasten piirustukset käyvät.
Joten! Olen juossut monesti kierrätyskeskuksissa ja sen sellaisissa paikoissa ostamassa kehyksiä ja suunnitellut reikä-as-a-servicen tilaamista huoltoyhtiöltä tai keneltä vain. Annoin silti periksi yleiselle mielipiteelle ja kiinnitin osan saaliistani (kuopuksen monijalkaiset kalapiirrokset vuosilta 2017 - 2022, häissämme tienviittana ollut pahvikylpyankka, sormiaakkosten opetusjuliste, menneisyyteni sievä kakadu sekä muuan kana) kehyksineen seiniin rahvaanomaisella kaksipuoleisella teipillä niin kuin mikäkin häilyväinen heitukka.
Puoliso on pidetty kiireisenä toisaalla, joten sängyllä on tilaa levitellä materiaaleja ja tehdä taiteellisia valintoja. "Aiotko kehystää koko talon? Koska jos kaikki on bling bling mikään ei ole bling bling", murahtaa esikoinen. Hän on oikeassa, ja miksi ei olisi, koska olen itse opettanut hänet. Painoni on pudonnut kilon.
Nyt pelkään monia asioita: Että kaksipuoleinen teippi ei pysy, vaan opin joka kerta ohi mennessäni painamaan peukalolla taulunkulmaa tiukemmin kiinni seinään. (Se ei vastaa mielikuvaani vakiintuneen aikuisen naisen kodista! Haluan pysyvyyttä!) Että teen yksinäni ja väsyneenä todella mauttomia taiteellisia valintoja. Mutta kukaan ei vaivaantuneisuudeltaan saa sanotuksi, että ethän sinä voi laittaa puisia ja metallisia kehyksiä vierekkäin herranjumala, ota silmä käteen ja katso, kuinka piinallinen olet. Että kodistani tulee levoton ja minusta myös, koska joka nurkalla on jotain liian aukiselitettyä ja kirjallista visuaalista hälyä hiljaisten pintojen sijasta.
Ja pelkään, että en osaa lopettaa ajoissa. Että siellä missä pitäisi olla täsmälleen oikeaan osuvasti yksi aito taideasia, kaksi lapsen hellyttävän koomista piirustusta, yksi vintageopetustaulu ja pari kolme tyyliin sopivaa valokuvaa, jotka yhdessä luovat tajunnanräjäyttävän kokonaisuuden (eikö tämä koti ole todellinen taideteos? Kuiskitaan, että tämän kaiken takana on yksi henkilö, jolla on todella hyvä maku ja mielenkiintoinen persoonallisuus!) tuleekin vahingossa olemaan nolla oikeaa taiteilijan työtä, neljä rähjäistä Ebba Masalinia, kahdeksan eeppisen epäkiinnostavaa valokuvaa meistä ja joka ikinen "Itä-Helsingin normatiivisin ydinperhe" -aiheinen piirustus, jonka saan lapsista puristettua ulos. Ja että vaikka väsähdin katselemaan niistä jokaista jo sänkyvaiheessa, OLEN PEUKALOT HELLINÄ KEHYSTÄNYT KAIKEN.
Kyllästyin jo pysyvyyteen!
Kommentit
Lähetä kommentti