Pahimmat äänet maailmassa ovat ihmisten huutoja, mutta kauneimmat ovat niitä myös. Olen ehdottomasti huutoihmisiä, huutonauran, huutoaivastelen ja huuto-oksennan, huudan venytellessäni ja huudan avatessani pankin lähettämiä kirjeitä. Olen nyt löytänyt yhä useammin syitä lähteä kadulle huutamaan yhdessä muiden kanssa.
Laskujeni mukaan olen osallistunut mielenosoitukseen ehkä 19 kertaa tänä vuonna (ja vuotta on vielä jäljelläkin puolitoista kuukautta), ja voimaantuminen sen kuin etenee. Koska jos en minä, niin kuka muu muka? Ja jos ei nyt, niin milloinka sitten?
Pitää hahmottaa paikkansa kokonaisuudessa. Pitää osata sulkea suunsa oikealla hetkellä. Siksi aina toivon lyhyitä, napakasti loppuvia mielenosoituksia, joista ei tarvitse nolosti luikkia tiehensä kesken, kun väsyy ja kyllästyy ja palelee Eduskuntatalon langettamassa varjossa. Lopulta pois lähtiessään vaikeinta on tunnistaa hetki, jolloin huutamista ei enää lasketakaan osaksi mielenosoitusta (marssia, aktiota, demoa, miekkaria, joka ryhmällä on oma nimityksensä) vaan yksinään sekoiluksi. Samaan aikaan voi nauttia osallisuuden ja kansalaistoiminnan jälkilämmöstä ja tietää olleensa kerrankin juuri oikeassa paikassa.
Joten julistankin nyt miekkarisyksyn auditiivisen vertailun voittajat! Nämä kolme olivat nimittäin äänimaisemaltaan jotain aivan erityistä:
Kolmas sija!!
Sinimustaa hallitusta vastaan -marssi 5.9.2023 Helsingissä. Joukko ei ollut suuri, alle kaksisataa osallistujaa kirjavista taustoista, mutta meistä lähti ääntä. Huusimme kurkkumme käheiksi. Huusimme toisillemme tinnituksen. Huusimme niin, että en ole koskaan sen jälkeen unohtanut korvatulppia.
Hopealle ylsi!!
Ceasefire Now -- Stop the Genocide -rauhanmarssi palestiinalaisten puolesta 11.11.2023 Helsingissä. Tällä marssilla oli tuhansia osanottajia, aktivistirumpuryhmä Rhythms of Resistance ja alusta loppuun erittäin innokas huudatus. Kun kävelimme pikamarssia kapeaa, liikenteeltä suljettua Mikonkatua, yhtäaikaiset eri huudot (kuten "vapaa, vapaa Palestiina" ja helpommin sanottu kuin tehty "stop bombing children") sekoittuivat pehmeässä sateessa toisiinsa ja rumpuihin, kajahtelivat kivitalojen seinistä ja loivat uudenlaisia rytmejä. Minä kuuntelin vain hiljaa ja nautin kehoa jytisyttävästä äänestä ja kannoin jättimäistä sydänlippua.
Ja voittaja oooooonnnn!!!!
Elokapinan hidas marssi Stansvikin luonnonmetsän puolesta 15.10.2023 Helsingissä. Aleksanterinkadulla oli valoisaa, ja mulla oli mielessä yksien tyttöjen kirjoituksia. Autot olivat niin kaukana kuin pippuri kasvaa, ja katu oli vilkas, mutta silti turvallinen ihmisten kulkea ja puhua. Marssimme kuin kuninkaalliset aivan, aivan hitaasti. Kylmä tuuli viilsi hartioita. Soittajat soittivat aavemaisia sointuja. Vuorolaulu taisi tapahtua melkein itsestään. Tummanpunainen Veriprikaati (kuva: Satu Söderholm) lipui äänettömästi ensimmäisenä. Lausuimme kuorossa: Hidas-takaa tah-tia, h i d a s t a k a a t a h t i a...
Kommentit
Lähetä kommentti