Laskutila

Luottamus on sitä, että uskaltaa aloittaa ompeluprojektin ja tietää, että ompelukone ei rutise oudosti eikä itse joudu ronttaamaan sitä bussilla Tikkurilaan tai Malmille tupakanhajuisen sedän tuhahdeltavaksi. Sitäkin luottamus on, että voi mennä luistelemaan lastensa kanssa ilman, että alaselkä kipeytyy  kaatumisen pelosta , kun luistimet lipsuvat tylsinä ja itse väistelee tunteettomia vauhtikalloja. Että esineet, kehot ja mielet toimivat niin kuin niiden pitää ja ihmiset vastaavat viesteihin. On suuri etuoikeus uskaltaa heittäytyä juttuihin ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin vaikkei osaisi huolehtia asioistaan itse, tai että voi jäädä saikulle halutessaan ja edetä silti yhä vaativampiin töihin narisemaan. Että vatsa kestää ruoan syömisen joka päivä, että  voi olla 12-vuotias ja kävellä kotiinsa ilman että poliisi hyökkää matkalla ja taklaa maahan ja lopettaa vasta, kun erivärinen äiti saapuu paikalle. Luin henkeäni pidätellen Raven Leilanin esikoisromaania  Kiilto  ( Luster 20

Katson hillojoulukalenteriani usein ja lämpimästi kuin Hyacinth Bucket loistoristeilybrosyyrejään ja mutisen: "Hilloa me tarvitsemme! Me tarvitsemme vähän helkkarin paljon hilloa! Kullankeltaista, kirkkaanpunaista ja yönsinistä hilloa kymmeniä lasipurkillisia." Minulla on myös äärettömän hyvä ja aika vegaaninen liköörikonvehtijoulukalenteri, jonka ääressä voisi huoata ja toivotella: "Kihdittömiä vanhuudenpäiviä niille paljasjaloille, jotka ovat murskanneet rypäleitä suurissa puusammioissa. Iankaikkinen elämä luostarin kaljupäille! Lämpimät terveiseni Portugalin urhealle kansalle!" Me metsästäjä-keräilijät pidämme varastoinnista melko paljon , ja siksi talletan suklaata ja muita herkkuja, no niin, herkkurasiaan, joka pysyy visusti kaapissa. Herkkurasia lienee  alun perin  jonkinlainen jäälaatikko. Kooltaan se on noin 18 cm x 18 cm x 18 cm, ja sen kyljessä lukee PIMM'S. Minkä johdosta sitä voi myös joko kutsua tai olla kutsumatta pimmslooraksi. Ystäväni pitävät hu

Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta ahdistukseen auttaa yhteisöllinen toiminta, ja stressiin auttaa hoiva. Naama irtoili taas vähän reunoilta työstressin ja silkan kauhun takia, mutta sitten liukastelin vastahakoisesti Ääniwalliin ("tän illan säätiedote luetaan ehdottomasti Radio Sodoman Saatanan äänellä", sanoi ystäväni somessa). Ja siellä oli syksyni uusin tuttavuus ja salamarakkaus, Suistamon Sähkö!  K uljimme onnellisten tähtien alla ja s aimme käytännössä parhaat paikat. Toiseksi hämyisin inkivääriolutnurkka baarista, melkein ensimmäinen paikka levy- ja paitajonosta ja vessajonostakin. Lavan eteen päädyin samalla kataluudella kuin tanssitunneilla, nurkasta hivuttautumalla. Keskemmälle, keskemmälle, hivu hivu hivu.  Sähkö oli tietysti tapansa mukaan niin järisyttävän kuuma, että lattia poltti. Oli tanssittava vaikka kylkeen jo pisti. Reetta-Kaisa hymyili ehkä minulle. Keltaiset kenkäni hypähtelivät niin monille varpaille. Sitä yhteisöä! Yleisö oli tuhannella prosenti

Kukko:   * könyää Kanan pohkeiden yli * Kukkokiekuu! Olen taas nostanut auringon, kello on seitsemän ja kaikki syömään puuroa! Kana:  Jaa, näinkö on taas, sehän mukavaa. Yhtään en epäile kykyjäsi, mutta aina se aurinko nousee vähän puun takaa. Minä nukuin. Kukko:  Sinun pitää nousta! Vai etkö pidä aamuista! Puuroa olen keittänyt! Kana:  Rakas.  Oon tosi iloinen sun puolesta. Mutta älä kieu noin hirveän kovaa, anna minä heräilen vielä ihan pienen hetken. Kukko:  Onko tässä joku ongelma? Itse olet rampannut bodycombatissa kello 6.45 joka tiistai koko syksyn. Mutta valitanko minä? En valita. Kana:  Kyllä saat valittaa, jos se haittaa. Olen yrittänyt hiipiä ja olla kiva. Puhutaan. Kukko:  Laitanko auringon takaisin? Haluatko että kärsin ja pimeys valtaa maailman? Kukkokiekuu! Kana:  Älä laita.  Ihana juttu ihan oikeasti. Hienosti paistaa, oon sun puolella. Kerään luuni täältä sängystä ja kyllä minä tästä ihan just jooko. Kukko:  Puuroa, ja auringonpaisteeseen kaikki! Kana:  Minä tiedän ett

Haastattelija: Rakkaat kuulijat, tämäniltainen vieraamme studiossa kolkutti, painoi ja soimasi minua, kunnes suostuin ottamaan hänet mukaan. Tervetuloa, Omatunto. Omatunto: Kiitos! Minulla on niin paljon sanottavaa! Haastattelija: Tämähän alkaa hyvin... Haluaisin muistuttaa, että käytin eilen hyvän aikaa Hopen joululahjakeräyksen parissa, neljä lasta sai meiltä lahjan. Enkä sitten ostanut lippuja Pariisin kevään keikalle enkä teatteriin. Omatunto:  Kerro kuule vaan vielä summatkin niin tulee tarpeeksi humblebrag. Kukahan mahtoi vältellä pankkiautomaattia koko syksyn, koska ostarinnurkan uusi kerjäläinen ei ollut yhtä sävyisä kuin edellinen vakityyppi? Haastattelija: Ei ole mun vastuulla jokainen maassaistuja!  Omatunto: Kyllä on. Sitä paitsi mikäs se paikka olikaan minne olet menossa ensi sunnuntaina ja kuinka kauhuissasi? Haastattelija: Edelleen: mua pyydettiin, ja se on sitä paitsi paikka jonne vasemmistointellektuellit menee ihan rennosti ja urbaanisti ja läpällä eikä yhtään järkyt

Saatan käyttää sipsipussikorviksia, mutta olen silti väistämättömän 35-vuotias, joten sallin itselleni keski-ikäisen toisteisuuden ja spiraaliajattelun. Viikko tai pari on jälleen omistettu  syömisen lopettamiselle  ja  väärinymmärretyille katolilaislapsille . Tilanne vaatii pieniä askelia puolivarpailla, pieniä taivutuksia kyljistä ja niskasta, Joutsenlampi-käsiä: harmaaseen kosteaan aamuun, jossa tuulee vain heikosti, sopii  Low Mist . Ajattelen sitä metron ei-aivan-seitinohuesti humaltunutta naista, joka halusi kailottaa, että hän ajattelee niin paljon enemmän ja diipimmin kuin muut ihmiset. Kirjat opettavat minulle, että se on aivan mahdollista. Luin, suurimmaksi osaksi kävellessäni, Anna Burnsin ihanan  Maitomiehen  ( Milkman  2018, suom. Laura Jänisniemi 2019). Kovasti 1970-luvun Irlantia muistuttavaan nimettömään paikkaan ja aikaan sijoittuva tarina kertoo kävellessään lukevasta tytöstä, jota ahnas ja tunkeutuva yhteisö vahtii. Hän taas suojaa itseään passiivisuudella ja sisäänp

Parven halvemmilla paikoilla istuessa on tarkkailijan asemassa, ei aivan hyväosaisimman kokijan. Sieltä käsin voi valvoa ja paheksua menoa: Matkapuhelimilla valaistaan pimennettyä sinivalkoista salia. Kuvia ja videoita otetaan huolettomasti, vaikka se on vielä puhelimiakin kielletympää. T uolia  natisutetaan, maiskutetaan pastilleja (onko vastenmielisempää ääntä kuin kovan karkin imeskely?). Vieruskaverin hengitys tuhisee koko esityksen ajan. Joku kaivaa taas kännykän esiin ja väläyttää salamavalon. Hillitsen haluni naksauttaa kieltäni tuomitsevasti. Vasta seitsemännen (tai ehkä kuudennen) päivän kohdalla hellyn yhdeksänvuotiaan virkainnostani. Tämän takia konserttiin kuitenkin tullaan -- katsomaan lempeästi tuntemattomia, jotka laillani ovat kaksi vuotta odottaneet päästäkseen kantamaan kangaspussissa vaihtokengät. Käsivarsikarvat nousevat pystyyn, kun jousien kirskunta kuulostaa samalta kuin hartsi tuntuu tossunpohjassa: sanalta hartsi .  Aplodit satavat ylös parvelle. Me emme lopeta

"Miks äsken oli himmeetä ja ihanaa ja nyt on tiukkaa", kysyi Tipulainen. Olin käynyt Kansallisbaletissa katsomassa Spartacusta ja fiilistelin hiukan vielä näyttämällä hänelle  ysäriversiota . Lisäksi: "Miksi tuolla tytöllä ei ole housuja?" Lohdutin dramatiikantajuista Tipulaista kertomalla, että uudessa versiossa naisilla oli kyllä ihan asiahameet, mutta miehet olivat pikki-pikkiriikkisissä shortseissa. (Kunnollisen tanssin seuraaminen yleisöstä käsin käy jo sellaisenaan treenistä. Mutta olen nähnyt muidenkin entisten tanssijoiden peilisolujen aktivoituvan vastaavassa tilanteessa aika huolella, joten en kauheasti jaksa hävetä jalkojen  jännittymistä, ylävartalon huojuntaa ja muuta vääntelehtimistä. En silti kysy Herra Mieheltä, kuinka noloa tai ärsyttävää mahdollisesti oli istua vieressäni.)  Miksi ensin oli himmeetä ja ihanaa ja sitten tiukkaa? Jotain sellaista ihmettelin itsekin maanantaina Philip Glass Ensemblen konsertissa. Mitä helvettiä tämä kadonnut ja sitten

Nykyaikaisen ja hyväntuoksuisen perhepakkaustäisampoon vaikutusaikana ehdimme haaveilla kaljuista. Minulla oli kerran sellainen, ja lähipiiri ei oikein ymmärtänyt mitä minä siinä näin. Minä kyllä tykkäsin, anteeksi vain, mutta poishan se kasvoi eikä tullut takaisin. Olen nykyään huolellisempi säätöjen kanssa ja varmistelen suoja-asetukset tarkkaan ennen kuin tartun leikkuriin. Niinpä tukka ylettyykin olkapäille. Jos se on elävää, se muuttuu. Kumpikin lapseni oli kalju ensimmäisen vuotensa (tai "käljy", kuten yhdet tuuheammista maista lähtöisin olevat tutut naiset hihittivät, ja sana jäi elämään). Tässä iässä laajenevan lähipiirinkin hiukset ovat yhä harvemmassa, vaikka Herra Miehen heviletin mahdollisesta ohenemisesta pitäisikin suun supussa. Paljas iho on kaunis, tai siis kellä on, kellä ei, mutta silti. Ollapa kalju! Ollapa sellainen kalju, jonka kanssa onnistuisi säilyttämään naisellisen omanarvontuntonsa! Sijaistoimintona sheivaan sääret esille ja päivittelen tukkeutunutt

Asioita, joihin valmistautuu , mutta jotka eivät ikinä tapahdu: Kaikkien kylppärin rasvapurkkien äkillinen tyhjeneminen. Haastatelluksi joutuminen kadulla ("kiitos kysymästä, mutta en ole perehtynyt asiaan riittävästi, että tahtoisin muodostaa mielipidettä näin nopeasti"). Yllättävä hakaneulojen, allergialääkkeiden, kosteuspyyhkeiden tai neulan ja langan tarve töissä. Naamiaiset. Hämmentävät kohtaamiset juna-asemilla matkalla aivan käsittämättömän helvetillisen kaukana ("sopivan kaukana arjesta") olevaan epävirkistyspäivään. Se, että joku kysyisi tekosyitäni puolitehoiselle treenaamiselle ("kengät on liukkaat", "korsetti ei oo vielä kuntoutunu raskauksista", "olin just kipeänä helmikuussa 2020"). Tytöttely.

Vihaan kaikenlaista pelleilyä, mutta rakastan pellejä -- de-eskaloijia, halveksittuja puurtajia, väsymättömiä Attilio de Giovanni -höpöttäjiä, jotka tarkkailevat ilmapiiriä ja lukevat tilannetta kuin sanomalehteä. Pelkät sarjakuvat.  Pelle on yhteisön stressiä purkava hahmo, jolle tiuskitaan ja jota eksät haluavat kasvattaa, mutta joka silti/siksi kannattelee koko yhteisöä. Ai lääkkeissä menee päiväykset ja nytkö ajattelit ottaa ne kaikki ennen kuin vanhenevat? Ok, mutta mikrossa on ruokaa, ja kutitan ellet nouse siitä ja äkkiä. Yksi? Kaksi? Kol-  Sallin kammeta itseni lokapilvien ja peiton alta Sirkus Finlandian takuuvarmaan näytökseen -- tässä vaiheessa elämää sitä arvostaa sitä, että tietää mitä saa. Ja että se on kunnollista : Unkarilainen Angelika Varga ruoski menemään sanomalehtiä silpuksi ja neilikoita poikki kiitollisen vapaaehtoisen jalkojen välistä, ja hän oli jännityksestä huolimatta muistanut pukea nahkahousunsa jalkaankin, toisin kuin kaikki muut naiset. Trapetsitaiteilij

Excel ja Teams nävertävät reikäiseksi sielun ja jäykistävät lonkankoukistajat. Siksi on iltoihin ja viikonloppuihin etsittävä mieltä. Korona ei ole paljoa ollut enää ajatuksissa. Varotaan vieraita , määritellään välillä uusiksi se vieras. Monenlaisia puhtauskäytäntöjä yritän jaksaa noudattaa, joskaan en ihan niin intohimoisen kosheristi kuin jotkut. Tuijotan sormiani: olenko unohtanut pestä teidät oikeassa järjestyksessä? Rankaistaanko minua käsisäännöissä lipsumisesta? Harmaat kynsilakat eivät vastaa. Luen hiukan innottomasti Christina Sweeney-Bairdin ihan hyvää kirjaa Viimeiset miehet ( The End of Men 2021, erinomaisesti suomentanut Kirsi Luoma), tosin en ole vielä puolessavälissäkään enkä oikein jaksa muodostaa siitä mielipidettä. Juuri ennen koronapandemiaa kirjoitetussa kirjassa koronan kaltainen, mutta paaaaaaljon nopeampi ja seksistisempi virus kaataa miehiä kuin maailman tehokkain ja kuolettavin vamppi. Ok, no selvä, siitäs saavat, minä haukottelen. Panostan ehkä sitten enemm

Kaikki meidän rakkaus on uhanalaista. Minä puren veitsiä ja sinä lasia. Kaikki nämä talvet värjötellään puistossa. Ollaan yötä puitten alla, ja kun sataa kaatamalla, ankara ja viluinen on öinen Ateena. Olisi pitänyt lähteä toimistolle, mutta katsoin sinipunaista ja kultaista auringonnousua ja kuuntelin Aulikki Oksasen sanoittamaa laulua  ja tanssin painokkaasti Martha Grahamia ajatellen. Tämä kirja saa heräämään surullisena. Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhurissa  ( The Beekeeper of Aleppo 2019, suom. Leena Ojalatva 2021) pitkällä pakomatkalla turvaa etsivä päähenkilö, syyrialainen Nuri rakastaa mehiläisiä, yhtä siivetöntä kimalaista ja vaimoaan Afraa, joka on näkönsä ja elämänhalunsa menettänyt kuvataiteilija. He ovat menettäneet myös poikansa, tavallaan kaksikin.  Kaikki ovat menettäneet paljon. Aika pian sitä alkaa pelätä, että toivoa herättävät valonpilkahdukset eivät pääty onnellisesti. "Ateena oli jämähtämistä ja alistumista[.] - - Tämä oli samanlaisena toistuvien unie

Viikko oli sellainen stressipesäke (80 hengen tapahtuma, jonka järjestin perjantaiksi -- tuhannen hengen tapahtuma, johon uskaltauduin koko illaksi hytisemään ja huutamaan keskiviikkona -- noin kolmen hengen tapahtuma tiistaina ja toinen samankokoinen tänään), että naama irtoo, kuten kerroin kaikille. Yritin hoivata itseäni lukemalla kirjaa ja käymällä tanssitunnilla mustat aukot silminä. Mutta tanssitunnin tuttu karismaattinen ohjaaja oli korvattu lähimmällä Jennalla. Ja Marja Kankaan Miestä näkyvissä (2020) taas -- miksi minulle jälleen kävi näin ? Se oli värikäskantinen "hillittömän hauska ja kivuliaan tunnistettava" heteroilupokkari bestsellerpöydällä tyrkyllä, mikä voisikaan mennä vikaan? Inhosin kaikkia henkilöhahmoja heti.  "Älä ota sitä henkilökohtaisesti: kukaan mies ei osaa [kommunikoida]. Siksi jumala on luonut naisen. Että me opetettais niitä edes vähän." Jokainen heistä on stereotypia. On arvaamaton ja unheimlich näyttelijäpäähenkilö, joka välittää va

Makasin taas keittiön lattialla katselemassa, miten kovin korkeaa ja hidasta kaikki mattonäkökulmasta on. Puut ikkunan takana ovat jo keltaiset. Vuokko Hovatta lauloi , jokin liian pitkälle venynyt hermo särki yhä ristiselkää ja nuhainen, puolialaston Tipulainen tahtoi osallistua kaatamalla silmääni serpentiiniä.  Koska pitäähän nyt kaunista ja ihanaa olla.

Käytin joskus kahta hametta yhtä aikaa ja toivoin, että ne sopisivat yhteen (tuntui kivalta, näytti pahalta, kuten tällaiset ratkaisut usein).  En ole priorisoinnin ystävä enkä pidä ollenkaan  valitsemisesta . Eksyn, kun käännyn  risteyksissä   joka suuntaan. Koska mistä tietää, miten paljon vuoden tai viiden päästä kaduttaisi heittää tämä tilaisuus menemään? Kyllä mieluummin kannattaa tarttua hetkeen, täyttää kalenterin seuraava kuukausi vaaleanpunaisella tukkoon ja alisuoriutua sitten kaikessa niin, että tekee mieli vetäytyä taktisesti tuhannen kilometrin päähän, sitä mieltä minä olen.  Olen tehnyt kaiken / niin hyvin kuin olen voinut.   Satunnaisesti onnistuu, ehkä sillä pärjäisi. Sain viikonloppuna tapani mukaan sätkyn muistaessani lukemattomat ahdistusaiheiset kirjastouutuudet, jotka vanhenevat alkuviikosta. Joten luin ne, suunnilleen. Antti Röngän Nocturno 21:07 (2021)  oli ihana, mutta uuvuttava. "Voi kullanmuru", ähkäisin useampaan kertaan. Vain vuosikymmenen etumatka

Haastattelija: Rakkaat kuulijat, olemme saaneet harvinaisen haastattelun! Studiossa meillä on hän, joka ei esittelyjä kaipaa, nimittäin Kaikkien tyttökirjojen päähenkilö! Päähenkilö, tervetuloa -- mitä haluaisit kertoa itsestäsi? Päähenkilö: Elikkä joo terve-, eikun kiitos. Minustahan tiedetään kaikki, koska, hihi, se toi kaikkitietävä kertoja on vähän sellainen. Iältäni olen yleensä 11 vuotta, mutta kirjasarjan edetessä kasvan naimaikään eli maksimissaan 23-vuotiaaksi. Minulla on mielenkiintoinen persoona ja yleensä myös jokin ulkoinen piirre, joka ensin erottaa minut muista, mutta pian muuttuu vahvuudeksi ja yhä erottaa minut muista. Jotta teinilukijat ymmärtävät mihin pyrkiä. Haastattelija: Ahaa, tämänhän me tiedämme: punainen tukka ja pisamia.  Päähenkilö: Yleensä joo näin. Toimi tietysti parhaiten silloin, kun länsimaissa ei vielä harrastettu hennaamista. Tai oikein sievä pystynenä tai hieman liian korkea otsa. Hymyni on yleensä joko luottavainen ja aseistariisuva taikka hitaasti

Nina Lykken tuoreessa romaanissa  Kohonnut riski  ( Full spredning 2019, suom. Sanna Manninen 2021) päähenkilö Elin on lakannut välittämästä.  "Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut perustavanlaatuinen tunne, että olen maailmalle jotain velkaa - - ja minä olen koko ajan miinuksella." "Ehkä on olemassa olentoja jotka tarkkailevat meitä, ajattelin usein kun uin erityisen syvällä. - - Ehkä ne lepattavat ympärillämme ja nauravat meille ja ovat itse äärimmäisen tasapainoisia."  Elin on onnistunut sössimään avioliittonsa, koska lähetti vahingossa kaveripyynnön eksälle 30 vuoden takaa -- typerä Facebook ehdotuksineen! -- ja siitä se sitten lähti. " Hän tarvitsee minua , minä ajattelin silloin ensimmäistä mutten viimeistä kertaa.  Kukaan muu kuin minä ei voi auttaa häntä . Nyt ajattelen, että kannattaa varoa auttamisenhalussa piilevää turhamaisuutta. - - Jos on vapaa turhamaisuudesta, on vapaa kaikesta." Yleislääkärinä toimiva Elin inhoaa potilaitaan: "Tä

Unessa lupasin syyllisyys- ja hentomielisyyspäissäni viedä Tipulaisen ensi vuonna avaruuteen. Tiesin olevani ongelmissa jo ennen kuin muistin sen kaksi kesää lykätyn interrailin Kukkasen kanssa.  Eilinen etätyöpaja aloitettiin tunnustamalla, onko läksyt tehty. Mikrofoni pysyi kiinni, kun pitkä, vapautunut, katkera hohotus kaikui itäisessä Helsingissä. Olin tietenkin unohtanut henkilökohtaiset työssä kehittymisen tavoitteeni jo ennen ensimmäistä lupailun jälkeistä sisäänhengitystä elokuussa . (Työpajassa puhuttiin vuorovaikutuksesta ja osaamisen jakamisesta. Vaikka luulen kyllä, että ryhmätyöt ovat vain kiero tapa jallittaa meidät juttelemaan keskenämme mistä tahansa muusta paitsi työstä. Näen lävitsenne, konsultit!) Olen lupaillut niin paljon! Hampilekurissa (anteeksi, Pääkaupunkiseudun ja Kirkkonummen ErikoisHoidon YksiKössä -- ja sinne ei niin vain saadakaan lähetettä) tunnustin lopettaneeni leukojen ääriasentotreenit jo ennen kuin lumet sulivat. Olen lupaillut lapsille läsnäoloa --