Käytin joskus kahta hametta yhtä aikaa ja toivoin, että ne sopisivat yhteen (tuntui kivalta, näytti pahalta, kuten tällaiset ratkaisut usein). En ole priorisoinnin ystävä enkä pidä ollenkaan valitsemisesta. Eksyn, kun käännyn risteyksissä joka suuntaan. Koska mistä tietää, miten paljon vuoden tai viiden päästä kaduttaisi heittää tämä tilaisuus menemään? Kyllä mieluummin kannattaa tarttua hetkeen, täyttää kalenterin seuraava kuukausi vaaleanpunaisella tukkoon ja alisuoriutua sitten kaikessa niin, että tekee mieli vetäytyä taktisesti tuhannen kilometrin päähän, sitä mieltä minä olen.
Olen tehnyt kaiken / niin hyvin kuin olen voinut. Satunnaisesti onnistuu, ehkä sillä pärjäisi.
Sain viikonloppuna tapani mukaan sätkyn muistaessani lukemattomat ahdistusaiheiset kirjastouutuudet, jotka vanhenevat alkuviikosta. Joten luin ne, suunnilleen.
Antti Röngän Nocturno 21:07 (2021) oli ihana, mutta uuvuttava. "Voi kullanmuru", ähkäisin useampaan kertaan. Vain vuosikymmenen etumatkalla tätilukija ei tahdo enää oikein löytää sitä vaikeilua ja häpeää, joka ahdistusherkän kirjailijaisän ahdistusherkällä kirjailijapojalla nuoruutta hallitsee.
Miksi meillä on kirjailijoita? Kärsimässä ihmiskunnan puolesta joka pikkuasiasta. Olisinpa ollut paikalla silittämässä. Olisinpa ollut omassa nuoruudessani paikalla. "-Mutta luonto on ihmeellinen, isä sanoi. -Moikka."
Saara Turusen Järjettömissä asioissa (2021) on samaa ahdistusta, mutta tukaluus on aikuisempaa, väsyneempää ja pysähtyneempää. Terapia ei oikein tunnu lähtevän liikkeelle. Kirjoitustyö kyllä etenee, mutta kaukosuhde toisessa maassa elävän puolison kanssa junnaa paikoillaan ja rakkaus voittaa vaikeudet vain ajoittain, juuri ja juuri. "Kerron ystävälle miehen puhelusta. Ystävä on sitä mieltä, että minun olisi mentävä heti. Voi olla, että hän on oikeassa, mietin. Minunhan pitäisi olla mieheni tukena. Mutta jostain syystä en siltikään lähde." Kaikki on tuskaista ja pyörii oman itsen ympärillä.
Anna Maria Mäen Äänenkantama (2021) taas tuo mieleeni Marjo Niemen Kaikkien menetysten äidin (2017). Kaikkensa yrittänyt, lapsesta asti sorrettu, mahdottoman kiltti ja tuskin-koskaan-kenellekään-suuttuva perheenäiti uuvahtaa ja päätyy jonkinlaiseen psykoosiin. "Ansa seisoi oven takana ja tuijotti äitiään. -Äiti, miks sä istut? -Että voisin paremmin halia sinua, Sanni viritti hymyn kasvoilleen ja ojensi kätensä."
(Jotkut muut taas purkaisivat stressiään haukkumalla säännöllisesti perheensä perinpohjaisesti ja siivoamalla, mutta eihän se kilttiä ole. Olisiko sittenkin eettisempää ja kivempaa alkaa kuulla ääniä? Täytyy harkita.)
Ja lupaan, että tällä kertaa / osaan kaiken paremmin.
Simone de Beauvoirin vasta julkaistu autofiktiivinen pienoisromaani Erottamattomat (Les Inséparables 2020, suom. Lotta Toivanen 2021) on käännetty raikkaasti ja nykyaikaisesti. Silti de Beauvoirin (Sylvie) ja hänen sydänystävänsä Zazan (Andrée) suhdetta kuvaava johdonmukainen, vuosikymmenen ajan kestänyt teitittely on säästetty.
Sylvie rakastaa koulukaveriaan Andréeta, joka tuskin koskaan ymmärtää, millaisesta palvonnasta on kyse. Andrée ei muuta halua kuin olla vapaa ja rauhassa, elää ja käyttää lahjojaan, mutta sitä hänelle ei sallita. 1920-luvun katolisen perhetytön porvarilliset velvollisuudet raskauttavat hänen elämäänsä. Esipuheessa kirjailijan kasvattitytär Sylvie Le Bon de Beauvoir kuvaa hengästyttävästi:
"Nuori Simone torjui asetelman kiivaasti. Ei, tuo ei ollut Zaza, hän oli "ainutlaatuinen". Zaza osoittaa yllättävää vapaudentahtoa, mikä rikkoo kaikkia perheen periaatteita vastaan: häntä piiritetään alinomaa hänen joutuessaan kestänään "seurusteluvelvoitteita". Zazan ympärillä hyörii liuta sisaruksia, serkkuja, ystäviä ja sukulaisia, hänelle sälytetään tehtäviä, seurapiiritilaisuuksia, vierailuja ja yhteisiä rientoja, omaa aikaa ei jää, koskaan ei saa olla kaksin ystävättären kanssa saati yksin, Zaza ei itse päätä tekemisistään, hänelle ei suoda aikaa viulunsoittoon eikä opiskeluun, häneltä evätään yksinolon etuoikeus."
Se tietää kyllä, miten tässä käy.
Olisipa muuten huvittavaa törmäyttää näitä ahdistuneita kaiken tyhjyydestä ja/tai liiallisuudesta ja tungoksesta kärsiviä ihmisiä pirteän selfhelpin kanssa! Lotta Backlundin Sano kyllä! Miten saada reippaudella suhteetonta etua työelämässä ja muussakin elämässä (2021) on hilpeä, mutta tosissaan kirjoitettu kirja yrittämisestä ja aktiivisuudesta, jolla saa lopulta tuloksia, kokemuksia ja iloa elämäänsä: "Valitse aina toiminta ei-toiminnan sijaan." Murehtijan kannattaisi oppaan mukaan muistaa, ettei mikään "ole totta ennen kuin se on totta". "Reippautta on hyväksyä, että joskus asiat menevät perseelleen, ja jos niitä ei voi korjata, niin sitten niiden kanssa eletään."
Kun Nietzschekin kuulemma sanoi, että amor fati, eli rakasta kohtaloasi. Backlund kääntää tämän reippaasti suomeksi: "Turha itkeä, kun paskat on housussa." Ehkä se valitseminenkaan ei ole ihan niin välttämätöntä mielenkiintoiselle elämälle. Tai ainakin ensin kannattaa hankkiutua tilanteeseen, jossa saa etuoikeuden valita.
Kommentit
Lähetä kommentti