Laskutila

Tykkään aivan erityisesti tällaisista esseemäisistä kirjoista kuin vuonna 2019 julkaistut Vigdis Hjorthin Perintötekijät (suom. Katriina Huttunen) ja Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto (suom. Ulla Lempinen). Niissä on jännä fragmentaarinen rakenne ja erimittaisia, monen sivun tai vain yhden pienen ajatuksen pituisia lukuja kuin muistiinpanoja. Kaiken henkilökohtaisuudenkin läpi paistaa syvä lukeneisuus. Etenkin Ilmaston määrätietoisen satunnaisesti aaltoilevat mietteet ottavat vauhtia kauempaa ulapalta -- toisen maailmansodan kotirintamalta, "hysteerisestä voimasta", kalojen peilitesteistä, avaruusteleskoopin silmälaseista -- ja palaavat aina takaisin Siihen Yhteen Pääasiaan, jota kirjoittaja ei saa sanottua ennen sivua 73. Aalto iskee nopeasti ja vetäytyy taas. Tilalle tulee jokin toinen laine tai silmäniskumaisia viittauksia aiemmin sanottuun. Perintötekijöissä on vähän sama juttu: tiesin jo kirjaa kirjastosta varatessani, mitä tuleman pitää, mutta Sitä Aihetta ei

Oli aika, jolloin seminaari tarkoitti koko päivää hieman koleassa luokkahuoneessa työnantajan tarjoaman salaatin, mukavien puhumisen ja normaalien ruokajuomien kanssa. Nykyään vietämme pari tuntia Teamsissa polvet leuassa omin kahvein. Korvikset, tai edes rintsikoiden käyttäminen, menisivät hukkaan, koska videota en ole nähnyt kenenkään pitävän päällä koskaan. Silloin tällöin joku huutaa: Saanko pelata Minecraftia? Saanko nyt? Eilen minulle valkeni, että ensinnäkin olen työskennellyt vuoden enimmäkseen etänä, ja toisekseen tulen työskentelemään enimmäkseen etänä vielä pitkän ajan, koska olen itse kirjoittanut ne Powerpointit, joissa asiasta kerrotaan. Menin googlaamaan sähköpöytiä (laskimotukoksia en uskalla googlailla). Makuuhuoneeseeni ei mahdu isoa rumaa toimistopöytää, tämä nykyinenkin söötti kirjoituspöytänen soi ahtaassa lokosessaan sängyn, seinän ja yöpöydän muodostamassa linjassa. Verottaja saa vielä maksaa tästä! Siirtelin kalusteita tuskissani, ja nyt ainakin voin katsella ik