Laskutila

Olen siinä iässä*, että paheksun nykyajan nuorisoa. En kohta enää jaksa 2010-lukua, joka kiteytyy parikymppisyydessä ja somessa. Olen kulmakarvojani myöten täynnä sitä, että ei ole enää olemassa asioita, vaan tunteita. Eikä ole olemassa ilmiöitä, vaan yksittäisiä kokemuksia, joista jokainen voi kiistää edellisen ja sitten sen kanssa vain selvitään. Ei ole todellisuutta tai rehellisyyttä, vaan vellovaa kommunikaatiota, jossa kaikkien täytyy päästä mainitsemaan, että opettaja opettaja, minäkin olen nähnyt jäniksiä. Ja varsinkaan ei ole hiiiivenen sairaalloisiksi kehittyneitä sisäsiittoisia yhteisöjä, vaan on vertaistuellisia kokoontumispaikkoja, joista ymmärtäväisesti ja lempeästi suositellaan poistumaan, jos vahingossa tekisi mieli kritisoida rakenteita. Koska mitä, rakenteita, mitä ovat rakenteet? Ettei kuitenkin olisi menkat tai muu erityisherkkyys, helpottaisiko yoni egg, höyrypesuri tai ryhmähali? <3 ! Etsin katseellani loistavan Äitikortin kirjoittanutta Anu Silfverbergiä,

Sain käsiini Vestan levyn Lohtulauseita ja tanssahtelin sen tahtiin varpaankynsilakkojen kuivattamiseksi. Huomasin äkkiä virheeni: olisi pitänyt vain kuunnella levy ensin ja lukea sanat vasta sitten eikä selailla innoissaan kaikkea läpi.  Mutta kun tykkään Ota varovastista niin kovasti! Koska samalla tavalla kuin uuteen tv-sarjaan tutustuessa pitäisi antaa itselleen aikaa oppia pitämään vieraista henkilöhahmoista (yritimme katsoa kehuttua Sex education -nimistä nuortensarjaa, mutta eijjaksa), pitäisi myös musiikkia kuunnella ensin kokonaisuutena, ja tutustua tekstisisältöön vasta kun on jo koukussa. Jippu 2.0:ksi osoittautuneella Vestalla on ihmeellinen ääni, mutta joku aikuinen olisi voinut ottaa kirjoittaakseen kappaleiden sanat.  Joo / sun katu on sun / mut loput kaupungista mun / kun eromme aiheutti valtataistelun / (mun mielessä ainakin) / taidan olla hullu / täysi sekopää / mut mun reviirille ei kannata tulla näyttäytymään Aha. Toisaalta Maustetytöt !

Ihminen kauneimmillaan: tekemässä keskittyneesti sitä, minkä osaa ja mistä pitää. Elegantisti, harmonisesti ja tyynenä.   Taekwondosalin reuna (toivon että äidit saavat istua siellä): Valkovöinen Kukkanen pääsee neljännellä tunnillaan isompien lasten treeneihin ja keskittyy kiihkeästi niin kuin vain latenssi-ikään saapuva tekee. Säännöt ovat selvät, hierarkiat samoin. Käskystä nuo jalot villit huutavat, potkivat ja punnertavat, ja se näyttää upealta. Vahingossa isku menee täydellisesti, ja välittömästi helvetin enkelin näköinen opettaja kehaisee tyttöä, joka vielä äsken haukkoi henkeä kasvupyrähdyksen ja kauhun välisessä yksityisessä helvetissä. Keittiö illalla: Tipulainen maalaamassa vesiväreillä äidin vanhentuneisiin työpapereihin sateenkaaria, kirjoittamassa tyhjiin tiloihin loputtomasti omaa nimeään. Kukkanen laskemassa huvikseen läpi matikankirjaa. Nykyajan mukuloille opetetaan näköjään koodausta siellä. Emalipannukahvilla, palkankorotushybriksellä ja onnistuneella kirpp

Kirja nimeltä Viis veisaamisen elämänmullistava taika opettaa valitsemaan. Sen kirjoittaja Sarah Knight listaa asioita, joista ei aio enää piitata, siis joiden aiheuttamalta stressiltä ja syyllisyydeltä aikoo (yrittää) säästää itsensä. Ja toisaalta asioita, joista aikoo intohimoisesti piitata sen sijaan. Kaikkien muidenkin kannattaisi hänen mielestään kokeilla. Mitähän minulta listautuisi? Viis veisattavat asiat: Käytännön järjestötoiminta, aktivismi ja mielipidekirjoittelu. Ei uusia vaatteita vuoteen -haasteet. "Meikkausrutiinien päivittäminen".  Lähiruoka. Zero waste -elämä (eli pakkausmuovien täydellinen välttäminen ja muun roskaamisen minimointi).  Hiustenkasvatus. Long Playn tilaamisesta haaveilu. Johdonmukaisuus. Vapaaehtoinen lapsettomuus ilmastosyistä. Tekoripset. Kenkien ostaminen lapsille uusina kaupasta, koska jalkaterveys. Viitosella alkava paino. Lääkkeiden eläinperäiset ainesosat. Yksipuolinen yhteydenpito kaikkiin vanhoihin kavereihin. Sok

Raskaan kirpparoinnin jälkeen yritin mennä Tipulaisen kanssa hiljaiseen kirjastoon huokaisemaan. Siellä olikin miljoona himolukijan näköistä yläkoulutyttöä. Ei kuitenkaan keppihevostapahtumaa, vaan Soturikissa-kirjojen fanitapaaminen. Kaikilla oli mustasankaiset silmälasit, laminoitu kissapiirustus roikkumassa repussa, sateenkaarikangaskassi ja häntä. Isommat piirsivät pienemmilleen ja ottivat haltuun järjestötoiminnan perusteita ja Ison, taitavan tytön sosiaalista roolia.  Ihana Helsinki, ihana 2010-lukulainen yhteisöllisyys, ihana keskiluokan kulttuuripääoma! Minun aikanani vastaava ilmiö olivat Harry Potterit ja anime. En lukenut niitä, koska silloin siedin vielä vähemmän bulkkifantasiaa ja fanituksen massakulttuuria, saati luokatonta fanifiktiota ja kirjojen sankareiden piirustelua kouluvihkoihin (ei sillä, ettenkö silti olisi lukenut Sweet Valley High'ta ja muuta roskaa, ja vielä epäironisesti).  Lukeminen on yksilölaji! Joskin lukupiirissä voi hiukan keskustella, tai m