Laskutila

Piti kirjoittaa, mutta kävinkin päiväunille. Jotkut tahtovat nukkua, toiset taas elävät unessa voimatta herätä.  Ottessa Moshfeghin Vuosi horroksessa ( My Year of Rest and Relaxation , 2018, suom. Kristiina Drews) kertoo vuosituhannen alun New Yorkissa elävästä nimettömästä perijättärestä, jolla on yksi ystävä, järisyttävä lääkeriippuvuus, VHS-nauhuri ja maailman vastuuttomin psykiatri ja joka ei mitään muuta tahdo kuin horrostaa elämänsä ohi. Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti ( The Unconsoled , 1995, viime vuonna suomentanut Helene Bützow) päähenkilö taas on unissakulkijamainen herra Ryder, palvottu muusikko, joka ei oikein tiedä missä maassa on, mutta kovasti jokaisella on häneltä jotain aneltavaa ennen ylihuomisen suurta tilaisuutta. Miksi hänet on kutsuttu sinne ja mitä tekemään? Ja kumpikin kirja jättää hiukan pöllämystyneen ja epätoivoisen olon. Ystävä tuli käymään. Luin tämmöisen kirjan , aloitin Moshfeghia kohottaen, enkä sitten oikein osannutkaan jatkaa. Onneksi hänkin oli l

Kun pitää itsensä/itseään liian kiireisenä lukemaan tarpeeksi paljon kaunokirjallisuutta, täytyy lukea erityisen tiivistä ja vahvaa. Hilary Mantelin muistelmateos Vain varjo häälyväinen ( Giving Up the Ghost 2 003, suom. Kaisa Sivenius 2015) on tällainen aistillinen, ällistyttävän rehellinen ja terävä kirja, jossa jokainen lause on kuin sarja milloin nyrkiniskuja, milloin siveltimenvetoja. Palkittu kirjailija kirjoittaa taloista, joissa on asunut, kummallisista irlantilaisista sukulaisista, typerryttävän ymmärtämättömistä auktoriteettiasemassa olevista aikuisista, köyhyydestä, sukupuolen kokemuksestaan -- joka oli ensin itsestään selvä ja kirkas sitten kun minusta tulee poika , sitten yhtä itsestäänselvästi lapsellinen ja haudattava haave -- ja horjuvasta terveydestään, lapsista ja lapsettomuudesta. "Aloin kirjoittaa tätä yrittäen siepata itseni tekijänoikeudet." Läpi kirjan etualalla säilyy lapsen tarve säilyttää sisäisen maailmansa suvereniteetti ja käsitys itsestä loukkaa