Kun pitää itsensä/itseään liian kiireisenä lukemaan tarpeeksi paljon kaunokirjallisuutta, täytyy lukea erityisen tiivistä ja vahvaa. Hilary Mantelin muistelmateos Vain varjo häälyväinen (Giving Up the Ghost 2003, suom. Kaisa Sivenius 2015) on tällainen aistillinen, ällistyttävän rehellinen ja terävä kirja, jossa jokainen lause on kuin sarja milloin nyrkiniskuja, milloin siveltimenvetoja. Palkittu kirjailija kirjoittaa taloista, joissa on asunut, kummallisista irlantilaisista sukulaisista, typerryttävän ymmärtämättömistä auktoriteettiasemassa olevista aikuisista, köyhyydestä, sukupuolen kokemuksestaan -- joka oli ensin itsestään selvä ja kirkas sitten kun minusta tulee poika, sitten yhtä itsestäänselvästi lapsellinen ja haudattava haave -- ja horjuvasta terveydestään, lapsista ja lapsettomuudesta. "Aloin kirjoittaa tätä yrittäen siepata itseni tekijänoikeudet."
Läpi kirjan etualalla säilyy lapsen tarve säilyttää sisäisen maailmansa suvereniteetti ja käsitys itsestä loukkaamattomana. Pieni Hilary, jonka h:ta kukaan ei äännä ja jonka mielipidettä kukaan ei kysy, tietää nelivuotiaasta asti olevansa paha ja häpeällinen. Silti hän pitää loppuun asti kiinni integriteetistään yhteisössä, jossa opettajat riisuvat lapsia lyötäviksi luokan edessä, jossa "[t]ätä lapsen elämä on. Mitään oikeuksia ei ole omaan elämään eikä kuolemaan".
Jokin paha ja ahdistava leimaa lapsuutta. Ei kuitenkaan seksuaalinen hyväksikäyttö, vaikka Mantel toteaa kiertelemättä lukijan varmaankin odottavan sellaista tietoa. "Se on tavallisin kauhutarina. Omani on epämääräisempi. Se kiersi kuristavan käden elämäni ympärille, enkä tiedä kuinka se sen teki, enkä mikä se oli." Mielikuvituksessaan rikas lapsi, ja yhä aikuinen, kokee sellaista, mitä muut eivät näe ja tunne. "Varhaismaailmani oli synestesiaa, ja mieleeni nousevat kummittelemaan omien aistivaikutelmieni aaveet, jotka palaavat aina, kun yritän kirjoittaa, lepattavat rivien välissä." Välillä kyse on syntymättömien ja jo kuolleiden haamuista, välillä aurallisesta migreenistä, tai sitten vain alistuneesta katolisuudesta, jonka mukaan Jumalakaan ei ole pikku Ilarysta erityisen kiinnostunut, vaikkakin usein aika kostonhimoinen.
Välissä kaikenlaiset miehet tulevat ja lähtevät, ja he ovat miehiä -- eivät erityisen reiluja tai lempeitä, mutta heitä nyt vain elämään tarvitaan. Vanhempien skandaalimaisen eron jälkeen kouluikäinen Hilary ei näe isäänsä enää koskaan. Isäpuoli taas on "oikeassa, koska hänellä on oikeus olla oikeassa", ja hänellä on vahvoja mielipiteitä siitä, mikä kaikki on roskaa ja ajanhukkaa. Kuukautiskierto, Shakespeare. "Äidin oli valittava puolensa, ja näin hänen kasvoistaan, että minun puoltani hän ei valitsisi." Perunamuusi, sairaudet, naisten hymyileminen. "Äiti oli jalokivi ja pojat olivat sen kruunu; minä olin käärepaperi, joka revittiin jännittyneenä auki ja viskattiin sen jälkeen menemään. -- Kukaan ei halua kymmenvuotiasta tytönruipeloa, jolla on ulkonevat hampaat ja joka säikkyy, kun häntä puhuttelee."
Pitkään Hilary haaveilee tulevaisuudesta ritarina, soturina, taistelijana ja heikkojen tukijana, kunnes ymmärtää olevansa koulupuvussa reidet sinisinä paleleva tyttö yhdessä noista "puhtaustehtaista, joissa koillisen Englannin tyttäret jauhettin katolisen naiseuden hurskaaksi tahnaksi". Lapsen osa on olla "se jolle tehtiin, se jolle ei selitetty". Hänellä on kuitenkin omat kirkkaat ajatuksensa. "Kaksi asiaa, joita ei pidä uskoa. Apina. Ihmiset jotka sanovat: 'Minulla on silmät selässä.' "
Mantel ja muut nujerretut lapset olisivat tarvinneet itse pelottomia puolustajia, ja siinä työssä epäsovinnaiset sukulaiset satunnaisesti onnistuivatkin. Mutta muun ajan nuori Hilary tuntee olevansa "kuin pääkallo päivällispidoissa".
Jos omassa maailmassaan syvästi elävän lapsuus tuntuu "eräänlaiselta vankilasaarelta", koska "en sopinut olemaan lapsi", kirjailijan aikuisuus taas kuluu pitkälti puoskarimaisen huonosti diagnosoidun, invalidisoivan endometrioosin ja erilaisten sairastuttavien hevoskuurien kanssa. Sekä köyhyyden ja 1960-luvun Englannin, jossa juristiksi opiskelevalle pikkurouvalle suositellaan jotain kevyempää tekemistä, esimerkiksi jonkinlaista apulaisen tointa. Jos ne keksityt kivutkin sitten hellittäisivät."[H]yvää terveyttä ei edes odotettu, etenkään naisilla."
Kaisa Siveniuksen käännös tekee upeasti oikeutta Mantelin aistivoimaiselle lauseelle. "Ja kuvitelkaa keskuslämmitys -- oma, itse säädeltävä systeemimme, Drummond Housen boilerihirviön sijaan, sen joka sijaitsi omassa suojassaan tai luolassaan ja vaati joka syksy seitsemän neitsyen uhrin, ennen kuin suostui yskimään itsensä eloon ja jakelemaan pilaantunutta lämpöä vedosta viuhuviin huoneisiin. Kesä meni hermoillessa, että käräjä-ärhäkkä naapurimme jollakin tavoin pilaisi onnellisen järjestelymme."
Tämä kirjailijan muistelmateos on siitä poikkeuksellinen, että siinä puhutaan hyvin vähän kirjoittamisesta ja aika vähän edes kirjoista. Maailmassahan on läjäpäin metakirjoja, jotka kertovat "miten tekstini ovat syntyneet", mutta usein alan kaivata jonkinlaista perustelua. (Ettei kyseessä olisi taas yksi piinallisen tuottelias keskinkertaisuus, joka säveltää pienen laulun joka kauppareissustaan ja touhottaa sitten ukuleleineen ympäriinsä kertomassa, että taiteilijuus on ihan tavallista työtä, jota kuka vain voi tehdä?) Muistelmat yleisesti vaativat usein taustoitusta siitä, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut jonkun kunnallispoliitikon menneisyydestä.
Vain varjo häälyväinen on kuitenkin niin itsestään selvää korkealuokkaista taidetta, niin toteavasti esitettyä viiltävää ajankuvaa, niin taidokasta ja vahvaa yksilön tunteiden kuvausta, että sillä yksin voisi elää pitkään syömättä ja nukkumatta.
"Mutta sen tarinan voi kertoa vain kerran, ja minun on kerrottava se oikein."
Kommentit
Lähetä kommentti