Laskutila

Yksi syy miksi on ihanaa olla aikuinen (vaikka olenkin varmaan kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tämä kestää tulla toistetuksi): sitä osaa asettaa itselleen ystävällisesti rajoja. Olen koko alkuviikon harjoittanut ankarasti yhtä lempiharrastustani, nimittäin kirpparointia. Ja tietysti olen tehnyt ihania löytöjä, koska sitä varten kirpparit ovat. Mutta olen enimmäkseen jättänyt ne sinne!  Yksi värikäs emalikattila on ihana, viisi värikästä emalikattilaa muodostaa pohjan keittiön perustarpeistolle, mutta yli kymmentä värikästä emalikattilaa ei voi perustella itselleen tai aviomiehelleen oikein mitenkään. Loppuja voi siis käännellä ja ihailla kirpparilla, asettaa ne hellästi näkyvälle paikalle hyllyyn (jotta joku toinen arvostava löytää ne helposti) ja sitten kävellä keveästi pois. Voittajafiilis. Luin Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin , jossa käsiteltiin muun muassa omistamista. Itsekuri on, sanoi joku hiljattain jossain kirjassa (ehkä tuossa), sen muistamista, mitä todella halu

Bussipysäkeillä on taas näkyviä ei-kaupallisia mainoskampanjoita. Toinen on ilmeisesti  kansainvälinen (ja ainakin  suomalaisen silmiin vähän epäluonteva)  ja muistuttaa liikenneturvallisuudesta. Toinen taas "hallituksen kärkihanke",  Kiertääkö hyvä kauttasi? -niminen kampanja, joka kannustaa ympäristöystävällisyyteen ja kierrätykseen.  Katselin jälkimmäistä tänään bussia odottaessani lähemminkin. Kuvassa oli teksti "Hallituksen kärkihanke". Teksti oli aseteltu kuvaan muistuttamaan leimasimen jälkeä: se oli kirjoitettu pienillä, harmailla tikkukirjaimilla, joiden ympärillä oli yhtä harmaa, hieman epäselvä nelikulmio, joka oli tietysti vinossakin, koska se "oli leimattu" "leimasimella" "käsin" "rennosti". Hallitus on siis hyväksynyt tämän kärkihankkeekseen, kops ja leima päälle. Haluaisin kovasti sellaisen leimasimen. Voisin leimata sillä vaikka mitä! Kauppalistat. Vatsalihakseni. Lasteni otsat. Voileipäni. Hallituksen kär

On niitä kirjoja (ja ihmisiä, ja muitakin asioita) joista haluaisi kovasti tykätä, mutta kun ei voi sie-tää .  Ja sitten niitä, joita haluaisi inhota, mutta kun on pakko vähintäänkin ihailla vastahakoisesti. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluu Meredith Russon Tyttösi sun . Nuortenromaani kertoo transtytön kamppailusta perheessä ja kouluyhteisössä, ja siinä on vahvoja omaelämäkerrallisia elementtejä. Ja voi kuinka olisin halunnut rakastaa sitä. Mutta kyllä se osoittautui jo ensimmäisellä sivulla aivan muista kuin taiteellisista syistä julkaistuksi fanifiktiotasoiseksi hutuksi (luonnollisesti haluaisin silti kaikkien kouluikäisten lukevan sen, koska sukupuolen moninaisuudesta on syytä tietää ajoissa). Sisältö oli laimeaa, kieli kliseistä ja parhaimmillaankin keskinkertaista. Olen sallinut itseni tajuta, ettei aikuisen tarvitse lukea kasvattavia nuortenkirjoja, vaikka ne olisivat omassa lajissaan kehuttuja. Harpoin kirjan nopeasti loppuun vakuuttuakseni siitä, etten jää mistään paitsi. En

- Lapset kannattaa opettaa liimaamaan itse omat siirtokuvatatuointinsa viimeistään kolmivuotiaina. Siinäpä pipertävät. - Ankea päivä paranee, kun voileipänsä syö ulkona. Tai pöydän alla majassa. - Kaupasta saa ainakin kahta vegaanista lettujauhoseosta, joista saa kasvimaidolla ja porkkanaraasteella tai banaanilla ihania retkieväitä naurettavan helposti. - Palkitutkin nuortenkirjat voivat olla aikuiselle kiusaannuttavaa roskaa.  - Chilikasvi kostaa huonon kohtelun. Pensasta tuli vähän leikeltyä ja kasteltua harvakseltaan, ja siitä seurasi, että yksi ainut palko keräsi ylimääräistä kapsaisiinia turvakseen, pilasi kattilallisen keittoa ja poltti käsissä vielä yölläkin. Tämän olisi tietysti joku empaattisempi voinut arvata etukäteen! - Jos intuitio sanoo "varo", varo.