Siirry pääsisältöön

Olet enemmän, t. Kierrätyskeskus

Yksi syy miksi on ihanaa olla aikuinen (vaikka olenkin varmaan kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tämä kestää tulla toistetuksi): sitä osaa asettaa itselleen ystävällisesti rajoja. Olen koko alkuviikon harjoittanut ankarasti yhtä lempiharrastustani, nimittäin kirpparointia. Ja tietysti olen tehnyt ihania löytöjä, koska sitä varten kirpparit ovat. Mutta olen enimmäkseen jättänyt ne sinne! 

Yksi värikäs emalikattila on ihana, viisi värikästä emalikattilaa muodostaa pohjan keittiön perustarpeistolle, mutta yli kymmentä värikästä emalikattilaa ei voi perustella itselleen tai aviomiehelleen oikein mitenkään. Loppuja voi siis käännellä ja ihailla kirpparilla, asettaa ne hellästi näkyvälle paikalle hyllyyn (jotta joku toinen arvostava löytää ne helposti) ja sitten kävellä keveästi pois. Voittajafiilis.

Luin Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin, jossa käsiteltiin muun muassa omistamista. Itsekuri on, sanoi joku hiljattain jossain kirjassa (ehkä tuossa), sen muistamista, mitä todella haluaa. Nähdäkseni itsekurin taustalla ovat lukemattomista toistoista syntyneet kokemukset ja muistot siitä, mitä toiminnasta seuraa. Sekä vielä ymmärrys siitä, millaisia merkityksiä yksittäisillä tekemisillä on laajemmin. Ja jonain päivänä sitä vihdoin huomaa, että houkuttelevien, näennäisen harmittomien ja saavutettavissa olevien asioiden kieltäminen itseltä onkin helppoa. 

Kun pitelen kirpparilla kädessäni jälleen yhtä KeepCupia tai lasista vesipulloa tai laadukasta mustaa villatakkia tai sarjakuvakirjaa tai korvakoruparia (tai Pez-päätä, metallista keksirasiaa, puulelua tai Marimekon olkalaukkua), minä nykyään sanon itselleni: Riittää jo! Minulla on näitä monta. Tosi monta. Kahvimukit ovat työpöydälläni kaltevana tornina, minulla on vain yhdet korvat, kirjasto on keksitty. Pieni kokoelma on suloinen, mutta vaaaaaaaltava kokoelma ei tuo iloa, vaan vähentää yksittäisiä esineitä kohtaan tuntemaani kiintymystä ja tekee rakkaista tavaroista, no, materiaa. Onnellisuusprojektissa kerrotaan lapsesta, joka lakkasi leikkimästä pikkuautoilla, kun sai niitä liikaa. Koska yhtä autoa voi rakastaa, kymmentä ei.

Jos tarvitaan, jatkan: Onko kaapissa tilaa vielä kolmelle hienolle ja halvalle Arabian lautaselle? Onko muka, millä hyllyllä, no, ja kuka ne sinne hyllylle panee joka kerta? Tykkäänkö aikaisemmista lautasista tämän jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin?

Haluanko sitä paitsi todella olla ihminen, joka käyttää parhaat metsästys- ja keräilylahjansa johonkin niin tympeään kuin kamojen ostamiseen, säilömiseen, huoltamiseen ja hävittämiseen? (Koska juuri metsästyksestä ja keräilystä on kyse silloin, kun hylkää hauskojen muotiesineiden etsiskelyn siinä vaiheessa, kun niitä alkaa olla kirppareilla liikaa. Koska mitä hauskaa siinä silloin enää on.)

Ja ellen vieläkään usko: Haluanko opettaa lapsilleni, että loputon kasvu on mahdollista ja tavoiteltavaa, eikä siinä ole mitään arveluttavaa, ja että halut ovat automaattisesti toteuttamista varten? Tuleeko mieleen, kuka ja millaisissa olosuhteissa tämänkin söpösen muoviesineen on valmistanut, ja miltä se näyttää loppuun kuluneena? Haluanko rohkaista ihmisiä ostamaan uusia tavaroita kaupasta ottamalla ilomielin vastaan kaiken vanhan, mitä he dumppaavat kirpparille?

Miksi vain paras olisi juuri minulle kyllin hyvää? Tarkoittaako paras parasta esinettä? Saanko villasukkakokoelmani mukaan hautaan?

Kommentit