On niitä kirjoja (ja ihmisiä, ja muitakin asioita) joista haluaisi kovasti tykätä, mutta kun ei voi sie-tää.
Ja sitten niitä, joita haluaisi inhota, mutta kun on pakko vähintäänkin ihailla vastahakoisesti.
Ensimmäiseen kategoriaan kuuluu Meredith Russon Tyttösi sun. Nuortenromaani kertoo transtytön kamppailusta perheessä ja kouluyhteisössä, ja siinä on vahvoja omaelämäkerrallisia elementtejä. Ja voi kuinka olisin halunnut rakastaa sitä. Mutta kyllä se osoittautui jo ensimmäisellä sivulla aivan muista kuin taiteellisista syistä julkaistuksi fanifiktiotasoiseksi hutuksi (luonnollisesti haluaisin silti kaikkien kouluikäisten lukevan sen, koska sukupuolen moninaisuudesta on syytä tietää ajoissa). Sisältö oli laimeaa, kieli kliseistä ja parhaimmillaankin keskinkertaista. Olen sallinut itseni tajuta, ettei aikuisen tarvitse lukea kasvattavia nuortenkirjoja, vaikka ne olisivat omassa lajissaan kehuttuja. Harpoin kirjan nopeasti loppuun vakuuttuakseni siitä, etten jää mistään paitsi. En jäänyt.
Sitten ovat nämä toiset: tartuin kauan jonottamaani Antti Kivimäen Odotusarvoisesti sinun -esikoiseen nihkein sormin ja nahkein odotuksin, mutta kiusallisesti se lumoaa. Kirjassa puhutaan laatu- ja määrätietoisesta nettideittailusta ja ammattimaisesta pokerinpeluusta, jotka molemmat ovat omiaan nostamaan pyörteiset niskakarvani vielä pystympään. Tuijotan kirjailijan kuvaa ja yritän nähdä hänen oikein mukavissa kasvoissaan merkkejä persoonallisuushäiriön limakerroksesta. En onnistu, ja siitä tulee epävarma olo. Mitä tehdä, jos ei voi luottaa edes omiin ennakkoluuloihinsa?
Mutta perhana kun se on hyvä kirja. Kyseessä on kuin onkin romaani, jonka kirjoittaja on addiktioihin perehtynyt tiedetoimittaja. Kuvittelin varanneeni kirjastosta jonkinlaisen vuosi elämästäni -tyyppisen tietokirjan! (Mutta se taisikin olla se Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä, joka on vieläkin varausjonosta käsin katsoen masentavan kaukana. Ja josta se sormien nihkeyskin taisi siirtyä.) Teksti vilisee korttipelitermistöä, josta lohduttavan alaviitteen mukaan ei ole tarpeenkaan ymmärtää mitään, sekä raivostuttavan osuvia havaintoja ihmisistä:
Parikymppiset luulevat tekevänsä vanhemmille ihmisille palveluksen, kun tilittävät vuolaasti elämästään. Jos parikymppinen kuuntelee, siinä on alentuva sävy: kerro sitten, mitä lapsesi piirsi esikoulussa, vaikka oikeasti haluaisit olla nuori ja juoda kotibileissä tequilaa.
Olen lukenut vasta yhtä paljon kuin Russosta sain kahlattua yhteensä - eli sellaiset 38 sivua - enkä malta odottaa, että pääsen taas kirjan ääreen hukkaamaan orientaationi aikaan ja paikkaan. Juonikin on tässä vaiheessa aivan avoimena. Tästä kirjasta ei vielä tiedä, vihatako päähenkilöä vai ei.
Ja sitten niitä, joita haluaisi inhota, mutta kun on pakko vähintäänkin ihailla vastahakoisesti.
Ensimmäiseen kategoriaan kuuluu Meredith Russon Tyttösi sun. Nuortenromaani kertoo transtytön kamppailusta perheessä ja kouluyhteisössä, ja siinä on vahvoja omaelämäkerrallisia elementtejä. Ja voi kuinka olisin halunnut rakastaa sitä. Mutta kyllä se osoittautui jo ensimmäisellä sivulla aivan muista kuin taiteellisista syistä julkaistuksi fanifiktiotasoiseksi hutuksi (luonnollisesti haluaisin silti kaikkien kouluikäisten lukevan sen, koska sukupuolen moninaisuudesta on syytä tietää ajoissa). Sisältö oli laimeaa, kieli kliseistä ja parhaimmillaankin keskinkertaista. Olen sallinut itseni tajuta, ettei aikuisen tarvitse lukea kasvattavia nuortenkirjoja, vaikka ne olisivat omassa lajissaan kehuttuja. Harpoin kirjan nopeasti loppuun vakuuttuakseni siitä, etten jää mistään paitsi. En jäänyt.
Sitten ovat nämä toiset: tartuin kauan jonottamaani Antti Kivimäen Odotusarvoisesti sinun -esikoiseen nihkein sormin ja nahkein odotuksin, mutta kiusallisesti se lumoaa. Kirjassa puhutaan laatu- ja määrätietoisesta nettideittailusta ja ammattimaisesta pokerinpeluusta, jotka molemmat ovat omiaan nostamaan pyörteiset niskakarvani vielä pystympään. Tuijotan kirjailijan kuvaa ja yritän nähdä hänen oikein mukavissa kasvoissaan merkkejä persoonallisuushäiriön limakerroksesta. En onnistu, ja siitä tulee epävarma olo. Mitä tehdä, jos ei voi luottaa edes omiin ennakkoluuloihinsa?
Mutta perhana kun se on hyvä kirja. Kyseessä on kuin onkin romaani, jonka kirjoittaja on addiktioihin perehtynyt tiedetoimittaja. Kuvittelin varanneeni kirjastosta jonkinlaisen vuosi elämästäni -tyyppisen tietokirjan! (Mutta se taisikin olla se Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä, joka on vieläkin varausjonosta käsin katsoen masentavan kaukana. Ja josta se sormien nihkeyskin taisi siirtyä.) Teksti vilisee korttipelitermistöä, josta lohduttavan alaviitteen mukaan ei ole tarpeenkaan ymmärtää mitään, sekä raivostuttavan osuvia havaintoja ihmisistä:
Parikymppiset luulevat tekevänsä vanhemmille ihmisille palveluksen, kun tilittävät vuolaasti elämästään. Jos parikymppinen kuuntelee, siinä on alentuva sävy: kerro sitten, mitä lapsesi piirsi esikoulussa, vaikka oikeasti haluaisit olla nuori ja juoda kotibileissä tequilaa.
Olen lukenut vasta yhtä paljon kuin Russosta sain kahlattua yhteensä - eli sellaiset 38 sivua - enkä malta odottaa, että pääsen taas kirjan ääreen hukkaamaan orientaationi aikaan ja paikkaan. Juonikin on tässä vaiheessa aivan avoimena. Tästä kirjasta ei vielä tiedä, vihatako päähenkilöä vai ei.
Kommentit
Lähetä kommentti