Laskutila

Meillä aloitettiin joulu etuajassa kattamalla joulupöytä ja katsomalla hyväsydäminen leffa.  Night at the Museum  (2006) on jouluelokuva ilman joulua.  Elokuvassa akuankkamainen antisankari Larry (Ben Stiller) on hyväsydäminen ja periaatteessa kunnon mies, mutta niin vain hän epäonnistuu vähän kaikessa: lupailee, suunnittelee, haaveilee ja vakuuttelee silmät tähtinä loistaen, mutta ei oikein toteuta eikä saa aikaiseksi. Välit 10-vuotiaaseen poikaan ja entiseen vaimoon ja tämän uuteen tylsimykseen ovat ihan hyvät, mutta ei Larrya kukaan oikein kunnioita. Saitko taas häädön, huokaa lempeä eksä silmät kestopettymyksen vesissä.  Ja työkkärin Debbie lienee tavannut satoja hyväsydämisiä larryja, joilla on suuret bisnesideat ja luulot itsestään. Mutta jotenkin vain niihin humanistille sopiviin hommiin on aina 80 muutakin hakijaa, todista siinä nyt sitten, että juuri tämä larry olisi juuri paras talous- ja toimistokoordinaattori tai viestintäasiantuntija. Olisiko pitänyt jättää sukupuolentutki

"E nnen haaveilin siitä, että voisin adoptoida sateenkaarinuoria; he itkisivät keittiön pöytäni ääressä huonoja perhesuhteitaan ja hylätyksi tulemisen kokemustaan, ja minä silittäisin heidän hartioitaan ja syöttäisin heille kaurakeksejä", kirjoitti ihana H  viime vuonna.  " Mutta nyt tajuan, että eiväthän sateenkaarinuoret minua tarvitse. Heillä on Internet, ja toisensa. Itsehän minä olisin sitä keittiönpöytää ja lohduttajaa ja kaurakeksejä tarvinnut, mutta ei meillä 90-luvulla ollut kuin häpeä ja vaikeneminen. " Meillä millennium-teineillä oli Textari-Helppi:  Textaile kun tykkäät!  Jos sinne textaili ironisesti, jokaisen kysymyksen vastauksena oli kehotus olla reippaasti oma itsensä ja mennä rohkeasti mukaan. (Saatiin projektirahoitusta, joten puhu kaikin mokomin tunteistasi, mutta lopeta nyt herranjestas se vinkuminen.)  Suomessa on  kuulemma   kasvamassa ensimmäinen turvallisesti kiintynyt sukupolvi. Ja sitä odotellessakin meillä on sellaisia 26-vuotiaita kuin A

Voi sisar Mariana Alcoforado, mistä sinä kaivoit itsellesi tuollaisen kaikkien vatipäiden sankarin? Tinderistäkö, josta (kertovat isot tytöt) "saa halvalla puolikuntoisia miehiä, joita tekis mieli iltapuhteena ruveta korjailemaan"?   Sisar Marianan rakkauskirjeiden ( Lettres portugaises traduites en fran ç ais  1669, suom. Tarja Härkönen 1995) sisar Mariana eli ( ehkä ) 1600-luvulla portugalilaisessa klarissalaisluostarissa, mutta niin vain sinnekin ehti ranskalainen kreivi, Chamillyn kavaljeeri Noël Bouton panemaan kaiken hyrskyn myrskyn. Piirityksenne uuvutti minut, kiihkeytenne sytytti minut, kohteliaisuutenne hurmasi minut, lupauksenne rauhoittivat minut ja oma ihastumiseni vietteli minut. Nyt viimeiset kuukaudet 26-vuotias sisarparka on  pyörittänyt mietteitä, joissa on maannut ,  riutunut vitutuksessaan ja kirjoittanut pitkiä, aikakauden koristeellisesta tyylistä suorasukaisesti poikkeavia itse/syytöskirjeitä kuin vuosisatain takainen  Ester Nilsson . Ja saako hän mitä

Olen kihartanut ja kihartanut. Harjoittelen etukäteen, koska haluan olla ihana juhlissani, ja joskus 36-vuotiaat määrittelevät  ihanan  samalla tavalla kuin 8-vuotiaat. (Miten vaivalloista on olla esteettistä onnistumista janoava nainen.) Kun en kiharra, vaivaan, kohotan, ruokin ja säälittelen leipäjuurtani, ja kun en kiharra, vaivaa, kohota, ruoki tai säälittele, luen Alba de Céspedesin järisyttävää  Kiellettyä päiväkirjaa ( Quaderno Proibito 1952, suom. Anna Louhivuori 1956). 43-vuotias Valeria Cossati tulee ostaneeksi mustakantisen vihon, jota kukaan ei saa nähdä: siitä alkaa tulla päiväkirja. Hän merkitsee muistiin tapahtumia puolen vuoden ajalta ja vauhkoontuu yhä enemmän niin kuin ensimmäistä päiväkirjaansa kirjoittava tekee. Kaikki hänen salaisuutensa! Suunnitteleeko joku jo ryöväävänsä ne? Valerian parikymppiset lapset opiskelevat, käyvät töissä ja rakastuvat, mutta 50-luvun Italiassa asuvat vanhempiensa kodissa ja määräysvallassa. Neljän aikuisen rinnakkaiselo liian pienessä

Haastattelija:  Rakkaat kuulijat, tänään usutamme toistensa kimppuun kaksi ihmiskunnan vihollista! Tasaväkiset tappelupukarit! Godzillan ja King Kongin, joille psykoterapeutit maksavat osinkoa! Tervetuloaaaaa.... Vastavalmistunut kosmetologi! Vastavalmistunut kosmetologi: Kiitos! Otatko sitä paitaa ihan pois! Haastattelija: Sekäääää... Keskihintainen kauppakeskuskampaaja, jolla on aikoja vapaana heti! Keskihintainen kauppakeskuskampaaja, jolla on aikoja vapaana heti: Kiitos! Toin omat kahdensadantuhannen luksin valonheittimet mukana. H: Oikeastaan tämä porvarillinen hämärä pukee minua parem- jaahas. No menköön. VK: Voi että. Sun iho on ihan tukossa. Voi voi.  Muistatko juoda vettä yhdeksänsataa litraa päivässä?   KKJOAVH: *Hankaa muovikampaa polyesteriviittaan*   Siis kuule millä sä niinku peset näitä sun hiuksia?   *Hankaa ukkospilveä kissaan*   Hirveen sähköiset.  *Hankaa suolaa haavoihin*  Menee takkuun tämmöset.  VK: Ootko koskaan meidän tuotteilla puhdistanut tätä sun naaman kolmi

"Viis! Neljä! Kolme! Kaksi..." lähtölaskee lapsistani se, joka aikoo tähtitieteilijäksi, kirjailijaksi ja keksijäksi. Hän on nimittäin ystävällinen ja varoittaa minua: ihanjustkohta mikro piippaa, eikä sitä ääntä tunnetusti kestä semmoinen, joka on ensin hajoillut siitä hurinastakin monta minuuttia. Peitän äänen kuuntelemalla/laulamalla  Meteoriitti/Astronauttia . Osaan P ariisin Kevään   tuplalevyn ulkoa, enkä keskity keiton lämpenemiseen.  Jos osaisit väistää yllätyshyökkäyksen / taikka olisit panssaroitua terästä, olisitko haavoittumattomana onnellinen / vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä?   Joka biisissä yritetään, kaivataan, heittäydytään tai takerrutaan.   Se melkein kannattaa, tai ehkä ei kannata, mutta riskejä on otettava silti kun ei muutakaan osaa.   Emotionaalinen riskinotto kuulostaisi olevan tämän vanhahkon albumin teemana.  Sekä uudehkon lukuromaanin, jonka ahmaisin tänään. Ähisin sohvalla ja kiukuttelin lapsille, että inhoan jokaista henkilöä Emmi Pesosen  M

Jaan mielipiteet:  omasta mielestäni teen siistejä ja hauskoja juttuja,  toisten mielestä olen uuvuttava pelle, joka polttaa itseään ja lähimmäisiään molemmista päistä (sillä kuntoutuvassa jalassa on ehkä rasitusvamma). Kuukauden, tai ehkä kaksi, olen elänyt valvomisella, Speculoos-tahnalla ja aktivismilla, ja mehän alamme vasta päästä vauhtiin.  Varistelen jälkeeni sanoja, tiimalasikorviksia ja turvallisempia tiloja,  pyörin siellä täällä ja  otan kantaa kaikkeen .  Pari syksyn työväenopistokurssia peruttiin, mutta muutama jäikin, ja on ihanaa maksaa siitä, että saa jotain muiden järjestämää itselleen. Viittomakielessä ehkä parasta on tieto siitä, että viittomakieliset muodostavat oman jännittävän vähemmistökulttuurinsa, josta haluan tietää kaiken ja heti. Tai sittenkin  lupa viittoa vasemmalla kädellä, koska se tuntuu niin luontevalta ja hyvältä.  Tai ei, parasta ovat  tällaiset söpöt marsuvideot , joista löydän vastauksia.  Anelemme opettajaa etsimään meille tiedon siitä, miten viit

Tanssahtelin kotiin huterana ja hihittelevänä ja painelin ovikoodin banaanilla. Näköjään minut saa sellaisiin tiloihin myös poistamalla puoli litraa verta. Laitoin tietysti heti Fäsbään kuvan kyynärvarren sidoksesta ja Hengenpelastaja-tarrasta. Sitten iski morkkis! Koska Veripalvelun säännöt ovat tunnetusti helvetin tiukat (sekä syrjivät), verenluovutuksella elvistely taitaa itse asiassa olla ableistista kunnollisuuden performointia, pohdin iltayöstä. Onkohan  AntroBlogi kirjoittanut tästä? Sillä Veripalvelun ihanneluovuttaja on tällainen: Aah, katsokaa tätä hyvinvoivaa 18--59-vuotiasta kehoani, näitä säädyllisyyttä uhkuvia elämäntapojani! Mainitsinko jo, että en ole hankkinut uusia lävistyksiä tai lähimmäisiä  neljään kuukauteen ! Puolikas Burana riitti lauantaina päänsärkyyni, jonka olen saanut kahvinjuontia vähentäessäni . (Se on hieman rankkaa, koska minulla on niin kiirettä  kun  treenaan näitä esteettömyyshommia viittomakielen kurssilla, kausivalot pitää kiillottaa ja vielä on n

Opettelen yhä lapsellisia iloja ja mielijohteiden järjetöntä seuraamista, ja tänä kesänä mielijohteet ajavat minua veden äärelle. Olen lomapäivien aamuina kävellyt hitaasti Myllypurossa, koska siellä on ainakin yksi oikein toimiva puroontuijotuspaikka. Siellä on hyvä ajatella asioita, kuten vihlontaa nilkassa. Kirjoissa. Ja ihmisissä. ----------- Luulin nimittäin melkein inhoavani Ossi Nymanin tyyliä (luen silti kaikki hänen kirjansa), mutta alankin päästä jyvälle. Nymanhan on tunnettu esikoisestaan nimeltä Röyhkeys  (2017) ja "ideologisesta työttömyydestä". Kolmas kirja, Häpeärauha (2022), kertoo parisuhteista, luokasta ja itsekunnioituksesta. Välissä oli kauhea fantasia naisiin kohdistuvasta väkivallasta,  Patriarkaatti  (2019) .  (Ai niin ja nyt tulee spoilereita. En yleensä kirjoittaessani niitä varo, koska minunmakuisissani kirjoissa ja elokuvissa "kuka-sen-teki" tai "ehtivätkö-he-ajoissa" ei ole lopulta niin olennaista. Kerran sarjakuva-arviosta kyll

Sain käsiini kohukirjan. Iida Rauman kouluväkivallasta kertova  Hävitys (2022) kuvaa koulumaailman tuskallisena. Julmasti ryhmitellyt lapset toistensa kimpussa. Vankeina rakennelmassa, jonka ajalliset rajat ovat heille liian suuret käsitettäviksi. Hymyilemässä aikuisille. Ankeana kuvautuu myös lasten välittömässä läheisyydessä elettävä  aikuisuus . Sitähän se on. Mikään ei ärsytä p ettymystensä raivoon tukahtuvaa, sisään- ja ulospäin romahtavassa kehossa kituvaa, työtään joka päivä vihaavaa alempi toimihenkilö -aikuista niin kuin älykäs, herkkä lapsi, johon itsellä on liikaa valtaa.  Kirjassa käsitellään terveyden järkkymistä pitkään jatkuneen ulossulkemisen, vähättelyn ja gaslightingin jälkeen. Osansa saavat myös  ympäristötuho ja  Turun tauti eli arvokkaiden vanhojen rakennusten järjestelmällinen ja korruptoitunut jyrääminen uusien tieltä. Kaikki häviää, kaikki hävitetään, ja kun aikuiset eivät, tietenkään, usko lapsen puhetta, vain omaan päiväkirjaan voi luottaa. Päähenkilöiden kiu

Olenhan sanonut tämän ennenkin, mutta on niin ihanaa ruokaa laittaessaan kuunnella musiikkia ja tanssia. Aamupala-aikaan Tipulaisen kanssa opiskelimme eurooppalaisen taidemusiikin kaanonia kirpparin kokoelmalevyn avulla. Tää kuulostaa Tomilta ja Jerryltä!  En kuunnellut nilkkani vastalauseita. Enkä puolitäyden kahvikupin. Vaikka pidemmän päälle -- siinä seitsemän minuutin jälkeen --  Orfeus manalassa aiheuttaa vaaratilanteita pienessä keittiössä. Kun ehdin loppuun asti, yleisö oli poistunut ja pyyhkinyt pöydänkin.  Happea!

Meri kutsuu. Eniten haluan vaeltaa hiljaisella jättömaarannalla kaksinkerroin taipuneena ja etsiä aarteita. Eilen Hernesaaresta otin mukaan sinisiä asioita, ehkä mosaiikkikaakelin paloja. Kiinnostavin luonnonpaikka on se, johon ihmisen muokkaama materiaali on unohtunut sulautumaan ympäristöönsä. Kun lasipullon kappaleet ovat hioutuneet vedessä sameiksi ja pyöreiksi. Kun iso naula on niin kauttaaltaan ruostunut, että se on alkanut näyttää oksanpalalta.  Suomenlinnan rähjäisimmiltä epärannoilta taas löytyi pehmoisia kiviä, rautaa, astiansiruja, vaarattomiksi hankautuneita pullonkauloja, jopa pikkusormenkynttä pienempi simpukankuori. Sahasimme kaksi tuntia viidentoista metrin rantakivikkoa. Ohikulkija oli jonkinlainen kivialan ammattilainen ja näytti ilahtuneena, mitkä keräämäni kivet ovat korukiviä -- nämä toiset (pyöreämuotoiset suosikkini) taas "just stones".  Tykkään kirjojen ja elokuvien siitä kohdasta, jossa henkilö tekee asian, ja pienillä keinoilla katsojalle vinkataan:

Haastattelija: Rakkaat kuulijat, tällä kertaa meillä on vieraita taas kaksin kappalein, eli Café Letutuksen perustaja mummoineen! Tervetuloa molemmille! Café Letutuksen perustaja: Kiitos! Ihanaa, kun kutsuit <3 Mummo: *istuu kottikärryssä*   Mikä päivä nyt on?   Minkä takia minä olen täällä?  Haastattelija:  Sinä, Mummoseni, olet kuulemma tärkeä osa Café Letutuksen historiaa ja brändiä. Mummo: Onko siat ruokittu? Pirjolle pitää pullo lämmittää. Minulla on uudet nailonit.  Ei kai  unohtanut   Marjatta faksia yöksi päälle?  Palaa koko konttori. Café Letutuksen perustaja:   Eli meillä on tää perheprojekti Café Letutus, jossa me jaetaan meidän ihanien asiakkaiden kanssa intohimo lettuja kohtaan. Joka päivä tän Irmeli-mummon kanssa yhteyttä pidetään. Koska m ummo on meidät opettanut ja ihan sillä samalla mummon salaisella reseptillä ne letut yhä paistetaan.   Nam-nam. Mummo:  Pirjo, älä jauha paskaa. Sinusta ei tule koskaan mitään. Café Letutuksen perustaja: *kuiskaa*  Hiljaa, me sovitti

Sain pitkässä lainassa olleet kantoliinat takaisin kotiin, ja niinpä ajattelen tänään niiden sitomista, lasten kantamista ja muuta liikettä. Kai kolhujen välttäminen on yksi spatiaalisen älykkyyden muodoista? Siinä missä neulekuvioiden suunnittelukin tai auringon paistamissuunnan ennustaminen matkan alussa.  Kömpelyys turhauttaa. Kysyin Herra Mieheltä * tänään: jos sulla on painava reppu ja pitää kiristää olkahihnoja, hypähdätkö vaistomaisesti ilmaan niin, että reppu on hetken painoton? ("Joskus." Meillä on toivoa.) Olen ollut kärsimätön kantoliinatuutori, koska mikseivät ihmiset vain tajua ? Ei voi kiskoa liinan häntää väärässä kulmassa ja sitten ihmetellä. Ei voi kiristellä kantorepun hihnoja pelkillä käsillä repimällä, jos vauva samalla nojailee repussa koko painollaan.  Täytyy tuntea, miten kangas menee eikä hosua.  Täytyy osata ennustaa, mihin kaikkeen ympäristössä oma liike ja asennon muutos vaikuttaa. Täytyy ymmärtää hypähdellä, kurottaa, mutkahtaa, väistää, siirtää o

Tiesin kyllä mitä oli odotettavissa Matinkylän Duudsonit Activity Parkissa. Kaikkea sitä, mikä pikkupojissa  on ärsyttänyt jo vuodesta 1990, mutta kaupallisesti puhtaaksiviljeltynä: Itsetarkoituksellista kypsymättömyyttä ja vastuun välttelyä. Performatiivista piittaamattomuutta käytöstavoista, estetiikasta ja hygieniasta. Naistenvessa oli aika paljon kivempi kuin unisex-koppi, jossa oli pönttö vetämättä siis ihan aina, ja peseekö edes käsiään sellainen ihminen, joka jättää vessan tuohon kuntoon?  Älä kasva aikuiseks  luki seinällä, turvallisuus ja hoiva loistivat poissaolollaan.  Mainoksissa korostettiin Pohjanmaan lukuisia eläintehtaita ikään kuin niissä olisi jotain kunniallista.  Vitutti.  Yritin toteuttaa muutamia viiteryhmääni liitettyjä stereotypioita seinäkiipeilemällä hiukan, mutta pelko lamautti jo metrissä. Alla odottaneet superlonkuutiot haisivat. Ei hyvä luoja miten pelkään putoamista. Ninjaradan köysiin takertuneena hoin sivusiili-Tipulaiselle: kauhua! tuskaa! häpeää! kärs

"Miksi nuo muka saavat pitää takajeetä ja minä en", protestoin. "Minä en ole antanut noillekaan lupaa pitää takajeetä", vastaa Herra Mies jyrkästi. Vaikka takajee (erotuksena nolkytluvun ja liittymämyyjien etujeejeestä) on täysin hieno, historia- ja fantasialeffoissakin nähty kampaus, jossa takaraivolla on pikku ponnari tai sykerö estämässä muuten valtoimenaan liehuvia hiuksia tarttumasta silmälaseihin ja huulirasvaan tai haarniskaan. Nimettömällä Prinsessalla on takajee. Se ei näytä typerältä, Herra Miehenkin kannattaisi kokeilla niin tulisi sitä haltijalookia.   Takajeessä ei ole mitään vikaa.   Ei myöskään epäselvissä pikkuleteissä, joita luikertelee elegantisti takkuisten hiusten seassa polvimittaisiin sinisiin pellavapussihousuihin pukeutuneella naispuolisella soturiopettajalla.  Omat hiukseni laskeutuvat jo, hiukan teeskennellyn siveästi, solisluille, joten kampauksia on kokeiltava. Askartelin pikkulettejä jo keväällä katsottuani Black Widow -leffan. (Luulen

Mitä nyt ihmiset sunnuntaiaamuisin tekevät: makaavat sängyissä puhaltamassa huuliharppuihin haikeita sävelmiä. Minun lapseni keksivät kuiskailla soittimeensa koululaisten juttuja. Oudon kauniilta lauluilta kuulostivat seuraavat: - "Äksdee, ebin vitsi" - "Euron juusto" - "Kontula, Gårdsbacka" - "Sus" - "Sähköskuutti" (vai olikohan se sittenkin "visigootti"?)

Teams-chatissa on tällä viikolla tullut vastaan outoja ehdotteleva uuskielitoiminto. Microsoft lukee työkeskustelut ja päättelee mistä on kyse. Sitten se hienovaraisesti suosittelee minulle vastausmalleja, jotka osuvat vieläpä vaarallisen oikeaan. Väsynkö jonain päivänä taistelemaan ja painan jotakin kolmesta napista? Ja annan tekoälylle lisää dataa sekä tukeni ihmisten välisen keskustelun standardoimiselle ja tasapäistämiselle? Kuka sitten päättää, mistä voi puhua ja mistä on vaiettava? Keskusteluntutkijana minä rakastan aloittaa lauseeni/vuoroni sanoilla "keskusteluntutkijana minä". Voisinpa kirjoittaa uuden gradun tästä, tai ehkä pitäisi tietää kieliteknologiasta tai jostain tietojenkäsittelytieteestä enemmän. Keskustelunanalyysin graduseminaarissa tuhat vuotta sitten joku tutki irkkaamista, ja se oli jo vähän rajatapaus siellä puhutun kielen keskellä. Vasta nyt tajuan muistaa, että jostainhan ne vaihtoehdot on kerätty ja analysoitu. Jossain on tallessa kaikki suomenkielis

Kotona misellivettä, silmänympärysvoidetta, nuorentavaa-tai-tuskinpa-mutta-varmuuden-vuoksi-kuitenkin seerumia, kaikki Lidlistä, jossa en kylläkään yleensä siis käy. Kahvilan naistenhuoneessa vielä juuri sopivan tummaa huulipunaa, Stockmannilta oikein, vaikkakin räikeämmin valaistulta päivittäiskosmetiikan osastolta , jonne minut ohjattiin.  Rakennan, toistan ja ironisoin keskiluokkaista feminiinisyyttä, jonka on viestittävä " valinnanvarasta, panostamisesta, elämänhallinnasta ja oikeanlaisesta mausta " ja jossa "liian kirkas huulipuna on vain sydämenlyönnin päässä kaaoksesta".  Juuri keskiluokkainen feminiinisyys on 1800-luvulta asti kuvannut asemaani yhteiskunnan moraalisena tukipylväänä, kertoo Anna Kontula pamfletissaan Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä (2021).  Pikkuporvari on arkkityyppinä "puhdas materialisti", joka ei " kykene erottamaan sovinnaistapaa moraalista ja asettaa siksi ulkoisten normien noudattamisen eettisen harkinnan edell

Minusta on tulossa yhä enemmän se "törkeä aikuinen", jona Tipulainen minua pitää. En viitsi enää tehdä mitään kunnolla. En nouse sängystä etäpäivinä, en hoida oikein mitään velvollisuuksiani, karkaan kuivista palavereista enkä ota vastaan viisaampieni pyyteettömiä yrityksiä sivistää minua. En jaksa. En pysty kävelemään kunnolla. En jaksa. Antakaa minun pitää tietämättömyyteni! Sallikaa minun olla hysteerinen kehoihminen, joka ymmärtää jotain vain tunteiden sanoittamisesta, imuroinnista ja pussailusta. Sulkekaa minut Salpêtrièreen, en nimittäin olisikaan jaksanut enää harjata tukkaa, rypistelkää kiusaantuneita otsianne. Rykäiskää hiljaa, kun kieltäydyn opettelemasta vihamielisten laitteiden käyttöä enkä erota toisistaan samannäköisiä hevibändejä enkä muista niskaani vyörytettäviä faktaluetteloita videopeleistä tai nykyisistä ja entisistä planeetoista. Messieurs, esittelen teille potilaan, joka kieltäytyy oppimasta. Parhaat miehemme ovat vaivojaan säästämättä opettaneet hänelle