"Miksi nuo muka saavat pitää takajeetä ja minä en", protestoin. "Minä en ole antanut noillekaan lupaa pitää takajeetä", vastaa Herra Mies jyrkästi. Vaikka takajee (erotuksena nolkytluvun ja liittymämyyjien etujeejeestä) on täysin hieno, historia- ja fantasialeffoissakin nähty kampaus, jossa takaraivolla on pikku ponnari tai sykerö estämässä muuten valtoimenaan liehuvia hiuksia tarttumasta silmälaseihin ja huulirasvaan tai haarniskaan. Nimettömällä Prinsessalla on takajee. Se ei näytä typerältä, Herra Miehenkin kannattaisi kokeilla niin tulisi sitä haltijalookia. Takajeessä ei ole mitään vikaa.
Ei myöskään epäselvissä pikkuleteissä, joita luikertelee elegantisti takkuisten hiusten seassa polvimittaisiin sinisiin pellavapussihousuihin pukeutuneella naispuolisella soturiopettajalla. Omat hiukseni laskeutuvat jo, hiukan teeskennellyn siveästi, solisluille, joten kampauksia on kokeiltava. Askartelin pikkulettejä jo keväällä katsottuani Black Widow -leffan. (Luulen kyllä, että tukkani tarvitsisi kaksi kertaa niin paljon volyymia kuin siinä on.)
Elokuva on uunituore The Princess, ja juuri kun verilöyly alkoi, ehdin varoittaa Herra Miestä: jos tässä on paljonkin "historiallista" erotisoitua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa niin minä lähden sitten nukkumaan. Mutta ei siinä oikeastaan ole. Tarina on aikuisten versio Disneyn hienosta Urheasta (joka onnettomuudekseen ilmestyi juuri ennen Frozenia). Kummassakin leffassa vaimoksi myytävä prinsessa tahtoo ratkaista itse kohtalonsa käyttäytymällä kuin parhaat miessoturit. Ja näyttämällä tietysti hyvältä samaan aikaan. Väkivalta on komediallista actionia ja turvallisen etäännytettyä. Hyvisten ja pahisten välistä rajaa ei joudu itse pohdiskelemaan, loppuratkaisuakaan ei varsinaisesti tarvitse jännittää.
Olen aina pitänyt elokuvissa siitä vaiheesta, jossa päähenkilö leikkaa hiuksensa tai repäisee vaatteensa käytännöllisemmäksi. Teko osoittaa hahmon kehitystä ja pragmaattista ajattelua, ja on tietysti ennen kaikkea symbolinen muutos katseiden kohteesta käytännön toimijaksi, joka tarvitsee kunnon työvälineet -- tai edes vähemmän konkreettisia esteitä toimijuutensa tielle. Isot puvut kun ovat aika vaarallisia taisteluissa, linnojen jyrkissä portaissa ja salakäytävien ikuisesti loimottavien valkeiden ohi astellessa.
(Nyt kun mietin, niin taisin tuoda repäisy-ja-muutos-eleen tanssin lopputyöhöni: puolessavälissä koreografiaa nykäisin mustan tutu-hameen irti ja heitin hemmettiin. Se oli 18-vuotiaan ajattelussa diippiä.)
Hauskaahan liehuvan hääpuvun repimisessä (tai hiusten poikki silpaisemisessa miekalla tai isoilla, tylsillä saksilla) on se, että toisin kuin tosielämässä, lopputulos on aina äärettömän pukeva minihame tai pixie cut. Toimintaleffoissa, kuten tässäkin videopelimäisessä prinsessatarinassa, nainen voi silputa kangasta moneen otteeseen. Helmaa lyhyemmäksi tuolla, hiha irti täällä, korsetin tilalle panssari viimeisenä, ja aina vain paranee. Hääpuku menettää ehkä valkoisuuttaan, mutta alta paljastuva polvimittainen tyllikerrostuma (ja... ovatko ne... ei kai... pyöräilyshortsit? Tai ehkä sittenkin pitsiset nimettömät) on pölyn- ja verentahrimanakin upea.
Etenkin kun sen yhdistää todella ihaniin mustiin, tanssijamaisen joustaviin miekkailusaappaisiin, joihin tornia ja itseään puolustava prinsessa vaihtaa valkoiset ballerinakenkänsä. Pitkät, punaisina leuhottavat hiukset eivät onneksi mene miksikään edes kylpyammeessa, viemärissä ja vallihaudassa piileskelyn aikana.
Mutta prinsessa ei olekaan joutunut kamppailemaan niska-aurinkorasvan kanssa samalla, kun yrittää vaalentaa liian tummiksi kasvivärjättyjä kutrejaan auringonvalolla. Se nimittäin kutittaa ja sotkee pahemmin kuin vallihauta, hiusten auki pitäminen aurinkorasvattuna siis. Nutturaverkot ja pinnit puhuttelevat taas.
Minusta on kauhean hauskaa voida pukeutua vaihtelevasti. Jonakin päivänä kasaan ylleni laajoja vaatteita kerroksittain, pitkiä hameita, isoja korviksia (katsokaa nyt näitä uusimpia matkamuistojani, en kestä!) ja auki roikkuvia takkeja ja huiveja. Vien voimaannuttavan paljon tilaa ja hulmuan menemään Helsingin kaduilla kuin en olisi koskaan ollutkaan aistiyliherkkä pikkutyttö, jonka hihat eivät saaneet olla huonosti. Toisina päivinä kaivan kaapista liikkumista helpottavia pikkuruisia mutta huolettoman peittäviä, napakoita, venyviä, istuvia vaatteita, paljasjalkakenkiä (niitä on myös vakavastiotettavan näköisiä, huom.), shortseja, polvisukkia, urheilullisia ponnareita ja kevyitä reppuja. Ja elän vaatteissani ryhdikkäänä, ketteränä ja sitkeänä kuin yksi ihmishahmon ottanut, pilatestreenattu syvä vatsalihas.
Housuhameiden lisäksi The Princess sai minut harkitsemaan myös miekkailua. Onhan se nyt hyvän näköistä, erityisesti tyylikkäässä asussa. (Mutta ei, se naurettava mehiläistarhuriasu ei sitten ole tyylikäs.) Tai oikeastaan vielä hauskemman näköistä oli vahvasti smokey eye -meikatun kakkospahiksen ruoskankäsittely. Heti kun Helsingin itsepuolustuskoulu alkaa tarjota vaarattomia, mutta elegantteja ruoskintatunteja tuolla viereisellä salilla, minä laitan kengät jalkaan ja juoksen paikalle ePassiani heilutellen.
Kommentit
Lähetä kommentti