Laskutila

Opettelen yhä lapsellisia iloja ja mielijohteiden järjetöntä seuraamista, ja tänä kesänä mielijohteet ajavat minua veden äärelle. Olen lomapäivien aamuina kävellyt hitaasti Myllypurossa, koska siellä on ainakin yksi oikein toimiva puroontuijotuspaikka. Siellä on hyvä ajatella asioita, kuten vihlontaa nilkassa. Kirjoissa. Ja ihmisissä. ----------- Luulin nimittäin melkein inhoavani Ossi Nymanin tyyliä (luen silti kaikki hänen kirjansa), mutta alankin päästä jyvälle. Nymanhan on tunnettu esikoisestaan nimeltä Röyhkeys  (2017) ja "ideologisesta työttömyydestä". Kolmas kirja, Häpeärauha (2022), kertoo parisuhteista, luokasta ja itsekunnioituksesta. Välissä oli kauhea fantasia naisiin kohdistuvasta väkivallasta,  Patriarkaatti  (2019) .  (Ai niin ja nyt tulee spoilereita. En yleensä kirjoittaessani niitä varo, koska minunmakuisissani kirjoissa ja elokuvissa "kuka-sen-teki" tai "ehtivätkö-he-ajoissa" ei ole lopulta niin olennaista. Kerran sarjakuva-arviosta kyll

Sain käsiini kohukirjan. Iida Rauman kouluväkivallasta kertova  Hävitys (2022) kuvaa koulumaailman tuskallisena. Julmasti ryhmitellyt lapset toistensa kimpussa. Vankeina rakennelmassa, jonka ajalliset rajat ovat heille liian suuret käsitettäviksi. Hymyilemässä aikuisille. Ankeana kuvautuu myös lasten välittömässä läheisyydessä elettävä  aikuisuus . Sitähän se on. Mikään ei ärsytä p ettymystensä raivoon tukahtuvaa, sisään- ja ulospäin romahtavassa kehossa kituvaa, työtään joka päivä vihaavaa alempi toimihenkilö -aikuista niin kuin älykäs, herkkä lapsi, johon itsellä on liikaa valtaa.  Kirjassa käsitellään terveyden järkkymistä pitkään jatkuneen ulossulkemisen, vähättelyn ja gaslightingin jälkeen. Osansa saavat myös  ympäristötuho ja  Turun tauti eli arvokkaiden vanhojen rakennusten järjestelmällinen ja korruptoitunut jyrääminen uusien tieltä. Kaikki häviää, kaikki hävitetään, ja kun aikuiset eivät, tietenkään, usko lapsen puhetta, vain omaan päiväkirjaan voi luottaa. Päähenkilöiden kiu