Spiegel im Spiegel: Iida Rauman "Hävitys"

Sain käsiini kohukirjan. Iida Rauman kouluväkivallasta kertova Hävitys (2022) kuvaa koulumaailman tuskallisena. Julmasti ryhmitellyt lapset toistensa kimpussa. Vankeina rakennelmassa, jonka ajalliset rajat ovat heille liian suuret käsitettäviksi. Hymyilemässä aikuisille.

Ankeana kuvautuu myös lasten välittömässä läheisyydessä elettävä aikuisuus. Sitähän se on. Mikään ei ärsytä pettymystensä raivoon tukahtuvaa, sisään- ja ulospäin romahtavassa kehossa kituvaa, työtään joka päivä vihaavaa alempi toimihenkilö -aikuista niin kuin älykäs, herkkä lapsi, johon itsellä on liikaa valtaa. 

Kirjassa käsitellään terveyden järkkymistä pitkään jatkuneen ulossulkemisen, vähättelyn ja gaslightingin jälkeen. Osansa saavat myös ympäristötuho ja Turun tauti eli arvokkaiden vanhojen rakennusten järjestelmällinen ja korruptoitunut jyrääminen uusien tieltä. Kaikki häviää, kaikki hävitetään, ja kun aikuiset eivät, tietenkään, usko lapsen puhetta, vain omaan päiväkirjaan voi luottaa.

Päähenkilöiden kiusaamista masinoiva opettaja ei saa kertojaääneltä armoa.  "[E]nemmän kuin aikuinen, jonkinlainen suuraikuinen, prototyyppi, opettajan idea", tällainen hän on. Opettaja ei koskaan lakkaa olemasta opettaja, isompi, vahvempi ja jättimäisempi. Rauma on liittänyt pitkään kirjaansa myös lähdeluettelon ja kopioita lapsuutensa päiväkirjojen sivuista. Näkökulma on yhä lapsen, jokainen koettu vääryys on luetteloitu: "Pyhä Hypatia Aleksandrialainen, sinä joka siunaat tiedonhaluisia ja mieleltään avoimia, sinä joka siunaat opiskelijoita ja koululaisia, päästä meidät tylsämielisistä ihmisistä, päästä meidät aikuisista..."

Jos taas lukijalla itsellään on vastuullaan lapsia, Hävityksen lukee kahdesta näkökulmasta yhtä aikaa: 

Kyllä, juuri niin! 

Ja: Kyllä, mutta siis. 

Kaikki ne kompromissit lapsia opettavan tai hoitavan elämässä, kaikki huomioon otettavat aspektit, koko tää tilanne, katsokaa tätä tilannetta. Isoimmat tulipalot ja kovaäänisimmin vaativat on sammutettava ennen kuin sekoilu tarttuu kaikkiin. Jokaisen lapsen jokaista ideaa ja aivan liian myöhään tullutta muutosehdotusta ei voi kuulla. Jokaista keskustelun sivuraiteelle ohjaamista seuraa tuskallinen yritys palauttaa omat ajatukset ja yhteinen kokonaisuus siihen, missä se oli, ja jatkaa omalla vastuulla oleva junantapainen perille asti. 

Samaan aikaan omien tarpeiden sivuuttaminen johtaa purskahduksiin ja ylilyönteihin. Mutta jos omia tarpeitaan kuuntelee -- vaatii hiljaisuutta, rauhaa, ennustettavuutta, siisteyttä -- sekin on jonkun toisen oikeuksista ja yksilöllisestä luovuudesta pois. Kelvottomuutta ja kyvyttömyyttä ei pääse pakoon missään. 

Ja aina joku itkee ja kirjoittaa.

Aikuisuus, etenkin vanhemmuus, on innon ja tuskan tukahduttamista varmuuden vuoksi: juhlissa viidentoista minuutin jälkeen ähisemistä ja kellon katsomista, lapsen tarinan keskeyttämistä muuten vain, uutteraa silmien sulkemista ongelmilta, joita on neuvoton ja liian väsynyt ratkomaan. Unia torakoista ja kärpäsentoukista. Kyllä se varmaan siitä itsekseen paranee, nuku nyt, syöhän nyt vain, hys nyt. 

Aikuisuus on mustelmanvärinen pelko siitä, että eksä voimaantuu ja alkaa julkaista autofiktiota. Ärtymys siitä, että Japanissa on kissakahviloita, joissa on robotteja, mangahyllyjä ja videopelejä... ja silti 13 vuoden alaikäraja. Miksi toisille kerrottiin, että lapsuuden leikit lopetetaan kotoa muuttaessa ja that's it, ja toiset vain jatkavat hilpeinä huppareissaan niin kuin heille olisi annettu eri sääntökirja? Suuraikuinen ei ymmärrä aloittaa enää oikeaa harrastusta, paitsi jonkun kelmeän pilateksen, vaikka viidessätoista vuodessa olisi voinut kehittyä vaikka kuinka pitkälle. Mitä omastakaan lapsuudesta on jäljellä sellaista, jota viitsisi enää toistaa? Vain pääkirjaston automaattioven iloa lupaileva surina, eikä sillä pitkälle pötkitä.

Paitsi ehkä syvyyteen tuijottaminen. Syvyys katsoo kärsivällisesti takaisin, eikä sillä vieläkään ole suuria söpöjä silmiä, vaan vetistävät, turvonneet arkiset viirut ja pienet, ilkeät, terävät hampaat, joilla se virnistää. Jaa sinä keikut taas siinä, tänne alas kyllä mahtuisi.