Opettelen yhä lapsellisia iloja ja mielijohteiden järjetöntä seuraamista, ja tänä kesänä mielijohteet ajavat minua veden äärelle. Olen lomapäivien aamuina kävellyt hitaasti Myllypurossa, koska siellä on ainakin yksi oikein toimiva puroontuijotuspaikka. Siellä on hyvä ajatella asioita, kuten vihlontaa nilkassa. Kirjoissa. Ja ihmisissä.
-----------
Luulin nimittäin melkein inhoavani Ossi Nymanin tyyliä (luen silti kaikki hänen kirjansa), mutta alankin päästä jyvälle. Nymanhan on tunnettu esikoisestaan nimeltä Röyhkeys (2017) ja "ideologisesta työttömyydestä". Kolmas kirja, Häpeärauha (2022), kertoo parisuhteista, luokasta ja itsekunnioituksesta. Välissä oli kauhea fantasia naisiin kohdistuvasta väkivallasta, Patriarkaatti (2019).
(Ai niin ja nyt tulee spoilereita. En yleensä kirjoittaessani niitä varo, koska minunmakuisissani kirjoissa ja elokuvissa "kuka-sen-teki" tai "ehtivätkö-he-ajoissa" ei ole lopulta niin olennaista. Kerran sarjakuva-arviosta kyllä pyydettiin ottamaan yksi kuolema pois -- en kerro mikä kirja! -- kun opettelen tätä vielä.)
Häpeärauhan minäkertoja siis päätyy tilanteeseen, jossa jättää ilmeisesti aivan kunnollisen vaimon ja vaihtaa tämän raskaana olevaan jääkalikkaan. Hyvät heille sitten vain. Tässä kirjan juoni oikeastaan onkin. Jääkalikan piirit koostuvat kanasalaattia syövistä hipinnäköisistä. He käyttävät sanoja, joita minäkertoja ei ymmärrä. "En ymmärtänyt mitä he kirpputorilta ostetuilla vaatteillaan ja ilmeettömillä kasvoillaan yrittivät viestiä, ja yritin olla tuomitsematta heitä." Minäkertoja vaikuttaa ajelehtivan lastuna lainehilla tilanteesta toiseen jotenkin ulkopuolella yhteisöistä ja yhteiskunnasta. Hänen omat tunteensa ja kokemuksensa taas voi pukea helpoiksi sanoiksi.
"Puimme vaatteet ja otimme grillistä lautaselle valkoista makkaraa, kulhosta salaattia ja pussista pehmeää leipää. Hetken oli lämmintä, kunnes tuuli tuli taas järveltä ja haavanlehdet alkoivat väristä ja pilvet menivät auringon eteen. Otin makkaran käteen ja haukkasin. Hanna katsoi, miltä liha minusta maistui. 'Hyvää', minä sanoin."
Lapsen saaminen muuttaa häntä vähemmän kuin luulisi. Eniten minäkertoja näkee lapsessa itsensä, hennon yksinäisen hahmon, jota tekee mieli suojella ikävyyksiltä. Itse hän pysyy yhteiskuntaa lapsenkatseella ihmettelevänä yksinkertaisten ilojen kokijana. Hänenlaisensa ovat niitä, joita olemme ihailevinamme, mutta jollaisiksi emme halua tulla. Hänenlaisensa herättävät suuraikuisissa jotain vaikeasti tunnistettavaa ärtymystä ja rankaisemisen tarvetta.
Kirja on salakavala ja saa minut muuttamaan mieltäni minäkertojasta. Juuri kun luulisi, ettei hänellä yksinkertaisesti ole kykyä kypsiin ajatuksiin, huomaan tulleeni omahyväisyydessäni huijatuksi. Kypsä ajatus saattaa löytyä yhtäkkiä keskeltä riviä: "[T]yydyttyminen on tyytyväiseksi tulemista sen kautta, että sai sen minkä halusi. Tyytyminen puolestaan sitä, että tuli tyytyväiseksi saamatta sitä mitä halusi."
Häpeärauhan minäkertoja tarkkailee maailmaa sivusta ja kuvaa näkemäänsä yksinkertaisin, iskevin lausein. Hän on kuin lapsi tai muu vajaavaltainen, jota ei voida estää sanomasta havaintojaan ääneen, vaikka niiden rehellisyyttä ei tahdo sietää. Hän näyttää oman haavoittuvuutensa ja keveytensä ja muiden, onnistuneempien aikuisten teeskentelyn. Lopulta hänestä on pakko pitää.
-----------
Välillä niitä yksinkertaisia havaintoja löytyy kirjojen ulkopuoleltakin. Vaikka heti selän takana kävelee hiekkatie ja vähän kauempana ääntelevät urheilukentät ja metro, minä heiluttelen jalkojani vähän sortuneen siltarummun reunalla, kirjoitan päiväkirjaa vain kestettävän haikeana ja katselen pikkukaloja matalana helisevässä Mustapurossa. Ta kerge jalg ei puuduta vee pinda.
Kommentit
Lähetä kommentti