Laskutila

Haastattelija: Rakkaat kuulijat, tämäniltainen vieraamme studiossa kolkutti, painoi ja soimasi minua, kunnes suostuin ottamaan hänet mukaan. Tervetuloa, Omatunto. Omatunto: Kiitos! Minulla on niin paljon sanottavaa! Haastattelija: Tämähän alkaa hyvin... Haluaisin muistuttaa, että käytin eilen hyvän aikaa Hopen joululahjakeräyksen parissa, neljä lasta sai meiltä lahjan. Enkä sitten ostanut lippuja Pariisin kevään keikalle enkä teatteriin. Omatunto:  Kerro kuule vaan vielä summatkin niin tulee tarpeeksi humblebrag. Kukahan mahtoi vältellä pankkiautomaattia koko syksyn, koska ostarinnurkan uusi kerjäläinen ei ollut yhtä sävyisä kuin edellinen vakityyppi? Haastattelija: Ei ole mun vastuulla jokainen maassaistuja!  Omatunto: Kyllä on. Sitä paitsi mikäs se paikka olikaan minne olet menossa ensi sunnuntaina ja kuinka kauhuissasi? Haastattelija: Edelleen: mua pyydettiin, ja se on sitä paitsi paikka jonne vasemmistointellektuellit menee ihan rennosti ja urbaanisti ja läpällä eikä yhtään järkyt

Saatan käyttää sipsipussikorviksia, mutta olen silti väistämättömän 35-vuotias, joten sallin itselleni keski-ikäisen toisteisuuden ja spiraaliajattelun. Viikko tai pari on jälleen omistettu  syömisen lopettamiselle  ja  väärinymmärretyille katolilaislapsille . Tilanne vaatii pieniä askelia puolivarpailla, pieniä taivutuksia kyljistä ja niskasta, Joutsenlampi-käsiä: harmaaseen kosteaan aamuun, jossa tuulee vain heikosti, sopii  Low Mist . Ajattelen sitä metron ei-aivan-seitinohuesti humaltunutta naista, joka halusi kailottaa, että hän ajattelee niin paljon enemmän ja diipimmin kuin muut ihmiset. Kirjat opettavat minulle, että se on aivan mahdollista. Luin, suurimmaksi osaksi kävellessäni, Anna Burnsin ihanan  Maitomiehen  ( Milkman  2018, suom. Laura Jänisniemi 2019). Kovasti 1970-luvun Irlantia muistuttavaan nimettömään paikkaan ja aikaan sijoittuva tarina kertoo kävellessään lukevasta tytöstä, jota ahnas ja tunkeutuva yhteisö vahtii. Hän taas suojaa itseään passiivisuudella ja sisäänp

Parven halvemmilla paikoilla istuessa on tarkkailijan asemassa, ei aivan hyväosaisimman kokijan. Sieltä käsin voi valvoa ja paheksua menoa: Matkapuhelimilla valaistaan pimennettyä sinivalkoista salia. Kuvia ja videoita otetaan huolettomasti, vaikka se on vielä puhelimiakin kielletympää. T uolia  natisutetaan, maiskutetaan pastilleja (onko vastenmielisempää ääntä kuin kovan karkin imeskely?). Vieruskaverin hengitys tuhisee koko esityksen ajan. Joku kaivaa taas kännykän esiin ja väläyttää salamavalon. Hillitsen haluni naksauttaa kieltäni tuomitsevasti. Vasta seitsemännen (tai ehkä kuudennen) päivän kohdalla hellyn yhdeksänvuotiaan virkainnostani. Tämän takia konserttiin kuitenkin tullaan -- katsomaan lempeästi tuntemattomia, jotka laillani ovat kaksi vuotta odottaneet päästäkseen kantamaan kangaspussissa vaihtokengät. Käsivarsikarvat nousevat pystyyn, kun jousien kirskunta kuulostaa samalta kuin hartsi tuntuu tossunpohjassa: sanalta hartsi .  Aplodit satavat ylös parvelle. Me emme lopeta

"Miks äsken oli himmeetä ja ihanaa ja nyt on tiukkaa", kysyi Tipulainen. Olin käynyt Kansallisbaletissa katsomassa Spartacusta ja fiilistelin hiukan vielä näyttämällä hänelle  ysäriversiota . Lisäksi: "Miksi tuolla tytöllä ei ole housuja?" Lohdutin dramatiikantajuista Tipulaista kertomalla, että uudessa versiossa naisilla oli kyllä ihan asiahameet, mutta miehet olivat pikki-pikkiriikkisissä shortseissa. (Kunnollisen tanssin seuraaminen yleisöstä käsin käy jo sellaisenaan treenistä. Mutta olen nähnyt muidenkin entisten tanssijoiden peilisolujen aktivoituvan vastaavassa tilanteessa aika huolella, joten en kauheasti jaksa hävetä jalkojen  jännittymistä, ylävartalon huojuntaa ja muuta vääntelehtimistä. En silti kysy Herra Mieheltä, kuinka noloa tai ärsyttävää mahdollisesti oli istua vieressäni.)  Miksi ensin oli himmeetä ja ihanaa ja sitten tiukkaa? Jotain sellaista ihmettelin itsekin maanantaina Philip Glass Ensemblen konsertissa. Mitä helvettiä tämä kadonnut ja sitten

Nykyaikaisen ja hyväntuoksuisen perhepakkaustäisampoon vaikutusaikana ehdimme haaveilla kaljuista. Minulla oli kerran sellainen, ja lähipiiri ei oikein ymmärtänyt mitä minä siinä näin. Minä kyllä tykkäsin, anteeksi vain, mutta poishan se kasvoi eikä tullut takaisin. Olen nykyään huolellisempi säätöjen kanssa ja varmistelen suoja-asetukset tarkkaan ennen kuin tartun leikkuriin. Niinpä tukka ylettyykin olkapäille. Jos se on elävää, se muuttuu. Kumpikin lapseni oli kalju ensimmäisen vuotensa (tai "käljy", kuten yhdet tuuheammista maista lähtöisin olevat tutut naiset hihittivät, ja sana jäi elämään). Tässä iässä laajenevan lähipiirinkin hiukset ovat yhä harvemmassa, vaikka Herra Miehen heviletin mahdollisesta ohenemisesta pitäisikin suun supussa. Paljas iho on kaunis, tai siis kellä on, kellä ei, mutta silti. Ollapa kalju! Ollapa sellainen kalju, jonka kanssa onnistuisi säilyttämään naisellisen omanarvontuntonsa! Sijaistoimintona sheivaan sääret esille ja päivittelen tukkeutunutt