Laskutila

Luen Laura Kolben kymmenen vuotta vanhaa kirjaa Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus . Historioitsija-Kolbe kuvailee Suomen eliittiä neutraalin toteavasti: "Täällä [Nylands Nationin 370. vuosijuhlassa] suljettujen seinien sisäpuolella saadaan olla reippaasti ja salailematta sitä, mitä sosiaalinen tausta viestii: tulevia menestyjiä ja yläluokkaa." Siis vaikka Suomessa erään nimettömän haastatellun mielestä yleensä onkin "vaikea elää säädynmukaisesti eli yläluokkaisesti ja arvokkaasti - - koreilla ei saisi eikä olemuksella osoittaa ylenkatsetta" (sietämätöntä!). Kirjassa paneudutaan yläluokkaa edustavien ihmisten, tai tietenkin siis kokonaisten sukujen, ajatusmaailmoihin, perinteisiin ja arvoihin. Yksi mielenkiintoinen osio käsittelee myös suomalaisten maalaispappiloiden perinteistä asemaa kirkonkylien keskipisteinä ja vauraina sivistyksen ja kehityksen esikuvina -- varasin heti kirjastosta aihetta käsittelevän kirjan. Mitä yhteiskunnan eri kerroksiin tulee, Kolbe e...

Taukoa ollut. Olen vain tehnyt töitä, opiskellut ja treenannut, ja useimmat kirjat ovat maistuneet puisevilta. Mutta olen lukenut jotain samankaltaista kuin Raven Leilanin Kiilto , tai siis: kohdannut päähenkilöä muistuttavan hahmon. (Tykkään lukea kohti vääjäämätöntä tuhoaan kulkevista ankeista triadeista, jollaisista kuka hyvänsä järkevä ihminen pysyy tosielämässä kaukana. Pidän siitä vaiheesta ihmissuhdekuvauksissa, kun hymyt alkavat hyytyä, katseet lasittua ja hartiat jähmettyä. Kohta sattuu.  Luen niitä kirjoja bussissa hyväntuulisena ja turvassa matkalla johonkin mukavaan paikkaan tekemään kivoja asioita.) Silja Liukkosen viimevuotisessa  Tunkeutujassa  j äykkä töölöläispariskunta nappaa viisitoista vuotta nuoremman taidekoulupudokkaan lelukseen, ja siinähän nyt vanhakin taas nuortuu kuin lapsi leikkimään. R akastaja vaimoineen kutsuu kirjan nimettömäksi jäävää päähenkilöä Tiistaiksi sen viikonpäivän mukaan, jolloin he yleensä tapaavat. (Mikä on ainakin minusta järi...

" Haluan nähdä kun ne syö noita mocheja ja tukehtuu niihin", sanoi kostonhimoinen lapsiseuralainen synkästi. Olimme nimittäin katsoneet Youtubesta Liziqin videoita, jotka olivat alkaneet muuttua parodiaksi tai karikatyyriksi itsestään. Liziqi on Kiinan Amélie, joka elää isoäiteineen  jonkinlaisessa omavaraistaloudessa . Harmonisissa videoissaan hän raataa maatöissä vuorilla pelkin  perinnetyökaluin, kuva(utta)a itsensä ruusutarhassa linnunlaulun keskellä  Mujista ostetun näköisissä, mutta luultavasti itsetehdyissä vaatteissa  ja ehtii silti syöttää pehmeillä valkeilla käsillään isoäidilleen riisimakeisia.  Liian onnellista! Liziqi ei ole koskaan likainen tai hikinen. Hänen hiuksillaan ei ole hilsettä, hän ehtii rakentaa ruokapöydän (sekä kylvää ja korjata riisin, maustaa käsinpoimitun teen ruusuilla sekä muurata kissanmuotoisen uunin) ennen kuin kenellekään tulee nälkä.  Aloin ajatella Marjatta Kurenniemen satua Alli Ylösalaisin-maassa (kirjassa Pilvipaimen...

Itäkeskuksen kirjasto näytti ystävällisesti Hannaleena  Haurun elokuvan  Metatitanic (2018) .  Pitkä lyhytelokuva käsittelee erittäin fiktiivisen minäkertoja-ohjaaja Hannaleenan  (EFMOH)  ihmissuhteita: sitä, miten hän päätyy toistamaan mallia, jossa onnellista, vakiintunutta monosuhdetta on horjutettava tuomalla kuvioon mukaan manic pixie dream girl .  (" MPDGs are usually static characters  who have eccentric personality quirks and are unabashedly girlish ", opin Wikipediasta.) EFMOH sekoilee kallioilla ja jättömailla hieman epämääräisen kalliolaismiehen kanssa -- joka on hänelle se MPDG -- ja toisintaa Titanicin kansi- ja bilekohtauksia ja valvoo, juo ja leikkii kuin viimeistä nuoruuden kesäyötään. Kärsivällisenä vieressäni istunut Tipulainen ei tajunnut taiteellisesta K7-rainasta yhtikäs mitään. Näytöksen jälkeisessä paneelikeskustelussa kävi ilmi, että MPDG:n näyttelijäkään ei ihan aina tiennyt, mitä näyttelee. Joskus muulloin ...

Meillä aloitettiin joulu etuajassa kattamalla joulupöytä ja katsomalla hyväsydäminen leffa.  Night at the Museum  (2006) on jouluelokuva ilman joulua.  Elokuvassa akuankkamainen antisankari Larry (Ben Stiller) on hyväsydäminen ja periaatteessa kunnon mies, mutta niin vain hän epäonnistuu vähän kaikessa: lupailee, suunnittelee, haaveilee ja vakuuttelee silmät tähtinä loistaen, mutta ei oikein toteuta eikä saa aikaiseksi. Välit 10-vuotiaaseen poikaan ja entiseen vaimoon ja tämän uuteen tylsimykseen ovat ihan hyvät, mutta ei Larrya kukaan oikein kunnioita. Saitko taas häädön, huokaa lempeä eksä silmät kestopettymyksen vesissä.  Ja työkkärin Debbie lienee tavannut satoja hyväsydämisiä larryja, joilla on suuret bisnesideat ja luulot itsestään. Mutta jotenkin vain niihin humanistille sopiviin hommiin on aina 80 muutakin hakijaa, todista siinä nyt sitten, että juuri tämä larry olisi juuri paras talous- ja toimistokoordinaattori tai viestintäasiantuntija. Olisiko pitäny...

Voi sisar Mariana Alcoforado, mistä sinä kaivoit itsellesi tuollaisen kaikkien vatipäiden sankarin? Tinderistäkö, josta (kertovat isot tytöt) "saa halvalla puolikuntoisia miehiä, joita tekis mieli iltapuhteena ruveta korjailemaan"?   Sisar Marianan rakkauskirjeiden ( Lettres portugaises traduites en fran ç ais  1669, suom. Tarja Härkönen 1995) sisar Mariana eli ( ehkä ) 1600-luvulla portugalilaisessa klarissalaisluostarissa, mutta niin vain sinnekin ehti ranskalainen kreivi, Chamillyn kavaljeeri Noël Bouton panemaan kaiken hyrskyn myrskyn. Piirityksenne uuvutti minut, kiihkeytenne sytytti minut, kohteliaisuutenne hurmasi minut, lupauksenne rauhoittivat minut ja oma ihastumiseni vietteli minut. Nyt viimeiset kuukaudet 26-vuotias sisarparka on  pyörittänyt mietteitä, joissa on maannut ,  riutunut vitutuksessaan ja kirjoittanut pitkiä, aikakauden koristeellisesta tyylistä suorasukaisesti poikkeavia itse/syytöskirjeitä kuin vuosisatain takainen  Ester Nilsson ...

Tiesin kyllä mitä oli odotettavissa Matinkylän Duudsonit Activity Parkissa. Kaikkea sitä, mikä pikkupojissa  on ärsyttänyt jo vuodesta 1990, mutta kaupallisesti puhtaaksiviljeltynä: Itsetarkoituksellista kypsymättömyyttä ja vastuun välttelyä. Performatiivista piittaamattomuutta käytöstavoista, estetiikasta ja hygieniasta. Naistenvessa oli aika paljon kivempi kuin unisex-koppi, jossa oli pönttö vetämättä siis ihan aina, ja peseekö edes käsiään sellainen ihminen, joka jättää vessan tuohon kuntoon?  Älä kasva aikuiseks  luki seinällä, turvallisuus ja hoiva loistivat poissaolollaan.  Mainoksissa korostettiin Pohjanmaan lukuisia eläintehtaita ikään kuin niissä olisi jotain kunniallista.  Vitutti.  Yritin toteuttaa muutamia viiteryhmääni liitettyjä stereotypioita seinäkiipeilemällä hiukan, mutta pelko lamautti jo metrissä. Alla odottaneet superlonkuutiot haisivat. Ei hyvä luoja miten pelkään putoamista. Ninjaradan köysiin takertuneena hoin sivusiili-Tipulais...

"Miksi nuo muka saavat pitää takajeetä ja minä en", protestoin. "Minä en ole antanut noillekaan lupaa pitää takajeetä", vastaa Herra Mies jyrkästi. Vaikka takajee (erotuksena nolkytluvun ja liittymämyyjien etujeejeestä) on täysin hieno, historia- ja fantasialeffoissakin nähty kampaus, jossa takaraivolla on pikku ponnari tai sykerö estämässä muuten valtoimenaan liehuvia hiuksia tarttumasta silmälaseihin ja huulirasvaan tai haarniskaan. Nimettömällä Prinsessalla on takajee. Se ei näytä typerältä, Herra Miehenkin kannattaisi kokeilla niin tulisi sitä haltijalookia.   Takajeessä ei ole mitään vikaa.   Ei myöskään epäselvissä pikkuleteissä, joita luikertelee elegantisti takkuisten hiusten seassa polvimittaisiin sinisiin pellavapussihousuihin pukeutuneella naispuolisella soturiopettajalla.  Omat hiukseni laskeutuvat jo, hiukan teeskennellyn siveästi, solisluille, joten kampauksia on kokeiltava. Askartelin pikkulettejä jo keväällä katsottuani Black Widow -leffan. (Luulen ...

Minusta on tulossa yhä enemmän se "törkeä aikuinen", jona Tipulainen minua pitää. En viitsi enää tehdä mitään kunnolla. En nouse sängystä etäpäivinä, en hoida oikein mitään velvollisuuksiani, karkaan kuivista palavereista enkä ota vastaan viisaampieni pyyteettömiä yrityksiä sivistää minua. En jaksa. En pysty kävelemään kunnolla. En jaksa. Antakaa minun pitää tietämättömyyteni! Sallikaa minun olla hysteerinen kehoihminen, joka ymmärtää jotain vain tunteiden sanoittamisesta, imuroinnista ja pussailusta. Sulkekaa minut Salpêtrièreen, en nimittäin olisikaan jaksanut enää harjata tukkaa, rypistelkää kiusaantuneita otsianne. Rykäiskää hiljaa, kun kieltäydyn opettelemasta vihamielisten laitteiden käyttöä enkä erota toisistaan samannäköisiä hevibändejä enkä muista niskaani vyörytettäviä faktaluetteloita videopeleistä tai nykyisistä ja entisistä planeetoista. Messieurs, esittelen teille potilaan, joka kieltäytyy oppimasta. Parhaat miehemme ovat vaivojaan säästämättä opettaneet hänelle...

Kaikkien sarjojen pitäisi olla tällaisia kuin Netflixin komediasarjaksi määritelty  Atypical : draamaa, ihmissuhteita, kaikenlaisia käänteitä, hauskuutta, ja ei liian hurjaa eikä synkkää . Persoonallisia ja ilahduttavia henkilöhahmoja, ei huumeita eikä rikoksia, pelkoa tai murhia -- toisin sanoen suunnittelusta ja käsikirjoituksesta asti lähtevää kiinnostusta ja arvostusta ihmisten ajatusten ja tunteiden aitoja nyansseja kohtaan. Kolmoskaudesta on jo pari vuotta, ja tänään katsoin sitä hiukan uusiksi ennen heittäytymistä   neloskauteen .  Tykkään kaikista  sarjan   henkilöistä: Päähenkilö Sam on autisti, joka harjoittelee vanhemmistaan itsenäistymistä samassa iässä kuin muutkin, mutta vähän isommalla vaivalla. Sisko Casey harjoittelee juoksua ja kaapistatuloa, vanhemmat Doug ja Elsa harjoittelevat yksiavioisuutta. Samin paras ystävä Zahid ja seurustelukumppani Paige harjoittelevat aikuisuutta ja Samin kestämistä. Paige ja Elsa ovat kiinnostavimmat hahmot. Viidet...

J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951, suom. Pentti Saarikoski 1961) olisi ehkä pitänyt lukea jo yläasteella -- Peltirumpukin on kesken -- mutta nytkin on aivan hyvä aika. En tiennyt kirjasta yhtään mitään muuta kuin sen vallankumouksellisen, ja hyvin tarttuvan, puhekielisyyden ja Saarikosken hauskan käännöksen.  "-Eik sulla ole heilaa, baby? se kysy multa. Mä seisoin nyt, eikä se käskenny mua edes istuun. Se oli sellanen tyyppi kun antaa toisen seisoa tuntikausia. -Eiks Holden okkin hauskan näkönen? se sano sille laivaston jannulle. -Holden, sä tuut koko ajan hauskemman näköseks." Heti perään luin Liisa Louhelan Kaikkeus on meidän (2021), ja sekin on aivan erinomainen, ja myös kirjoitettu minä-muodossa vahvasti murrepiirteisellä kirjakielellä. (Kainuu, Oulu ja Hailuoto mainitaan kirjassa tai kansiliepeessä, joten niillä oletuksilla mennään.) "Oomme harvoin kahelleen ja nythi toivon, että tuo lähtisi. Onko se pelkoa vai mitä, mutta en pijä siitä, miten se kahtoo ...

Söin eilen iloisena pakastepitsaa ja katsoin Z-sukupolven punkkareista kertovan  We Are Lady Parts -minisarjan Areenasta . Se on saavutus, koska sarjoille ja elokuville ja podcasteille ei muka ikinä ole aikaa ja sitten ne unohtuvat, ja sitten jää itse miettimään mitä on mahdollisesti menettänyt. (Se olisi voinut olla kaunista!)  Välillä piti pysäyttää jakso, ottaa kuvakaappaus ja jakaa se Facebook-chatissa. Tunnen itseni milleniaaliksi tehdessäni niin. (En yleensä jaa mitään kuvia blogissa, koska mitä jos tulee joku tekijänoikeusasia, jota en ole tajunnut? Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa?) (Facebook-chat on lempiasioitani tofun ja kirjojen ja villasukkien ja tanssin jälkeen, tai oikeastaan ennen niitä. Välillä  sivua pitää pienentää, jotta monta chat-ikkunaa mahtuu yhtä aikaa auki, mutta sitten tätisilmäni eivät oikein jaksa enää lukea niitä.) Sarja on tietysti aivan hurmaava, puvustus on näyttävä,  musiikki ilahduttavaa ja  hahmot kivoja. Vain kuuden jaks...

Luottamus on sitä, että uskaltaa aloittaa ompeluprojektin ja tietää, että ompelukone ei rutise oudosti eikä itse joudu ronttaamaan sitä bussilla Tikkurilaan tai Malmille tupakanhajuisen sedän tuhahdeltavaksi. Sitäkin luottamus on, että voi mennä luistelemaan lastensa kanssa ilman, että alaselkä kipeytyy  kaatumisen pelosta , kun luistimet lipsuvat tylsinä ja itse väistelee tunteettomia vauhtikalloja. Että esineet, kehot ja mielet toimivat niin kuin niiden pitää ja ihmiset vastaavat viesteihin. On suuri etuoikeus uskaltaa heittäytyä juttuihin ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin vaikkei osaisi huolehtia asioistaan itse, tai että voi jäädä saikulle halutessaan ja edetä silti yhä vaativampiin töihin narisemaan. Että vatsa kestää ruoan syömisen joka päivä, että  voi olla 12-vuotias ja kävellä kotiinsa ilman että poliisi hyökkää matkalla ja taklaa maahan ja lopettaa vasta, kun erivärinen äiti saapuu paikalle. Luin henkeäni pidätellen Raven Leilanin esikoisromaania  Kiilt...

Nykyaikaisen ja hyväntuoksuisen perhepakkaustäisampoon vaikutusaikana ehdimme haaveilla kaljuista. Minulla oli kerran sellainen, ja lähipiiri ei oikein ymmärtänyt mitä minä siinä näin. Minä kyllä tykkäsin, anteeksi vain, mutta poishan se kasvoi eikä tullut takaisin. Olen nykyään huolellisempi säätöjen kanssa ja varmistelen suoja-asetukset tarkkaan ennen kuin tartun leikkuriin. Niinpä tukka ylettyykin olkapäille. Jos se on elävää, se muuttuu. Kumpikin lapseni oli kalju ensimmäisen vuotensa (tai "käljy", kuten yhdet tuuheammista maista lähtöisin olevat tutut naiset hihittivät, ja sana jäi elämään). Tässä iässä laajenevan lähipiirinkin hiukset ovat yhä harvemmassa, vaikka Herra Miehen heviletin mahdollisesta ohenemisesta pitäisikin suun supussa. Paljas iho on kaunis, tai siis kellä on, kellä ei, mutta silti. Ollapa kalju! Ollapa sellainen kalju, jonka kanssa onnistuisi säilyttämään naisellisen omanarvontuntonsa! Sijaistoimintona sheivaan sääret esille ja päivittelen tukkeutunutt...

Vihaan kaikenlaista pelleilyä, mutta rakastan pellejä -- de-eskaloijia, halveksittuja puurtajia, väsymättömiä Attilio de Giovanni -höpöttäjiä, jotka tarkkailevat ilmapiiriä ja lukevat tilannetta kuin sanomalehteä. Pelkät sarjakuvat.  Pelle on yhteisön stressiä purkava hahmo, jolle tiuskitaan ja jota eksät haluavat kasvattaa, mutta joka silti/siksi kannattelee koko yhteisöä. Ai lääkkeissä menee päiväykset ja nytkö ajattelit ottaa ne kaikki ennen kuin vanhenevat? Ok, mutta mikrossa on ruokaa, ja kutitan ellet nouse siitä ja äkkiä. Yksi? Kaksi? Kol-  Sallin kammeta itseni lokapilvien ja peiton alta Sirkus Finlandian takuuvarmaan näytökseen -- tässä vaiheessa elämää sitä arvostaa sitä, että tietää mitä saa. Ja että se on kunnollista : Unkarilainen Angelika Varga ruoski menemään sanomalehtiä silpuksi ja neilikoita poikki kiitollisen vapaaehtoisen jalkojen välistä, ja hän oli jännityksestä huolimatta muistanut pukea nahkahousunsa jalkaankin, toisin kuin kaikki muut naiset. Trapetsi...

Viikko oli sellainen stressipesäke (80 hengen tapahtuma, jonka järjestin perjantaiksi -- tuhannen hengen tapahtuma, johon uskaltauduin koko illaksi hytisemään ja huutamaan keskiviikkona -- noin kolmen hengen tapahtuma tiistaina ja toinen samankokoinen tänään), että naama irtoo, kuten kerroin kaikille. Yritin hoivata itseäni lukemalla kirjaa ja käymällä tanssitunnilla mustat aukot silminä. Mutta tanssitunnin tuttu karismaattinen ohjaaja oli korvattu lähimmällä Jennalla. Ja Marja Kankaan Miestä näkyvissä (2020) taas -- miksi minulle jälleen kävi näin ? Se oli värikäskantinen "hillittömän hauska ja kivuliaan tunnistettava" heteroilupokkari bestsellerpöydällä tyrkyllä, mikä voisikaan mennä vikaan? Inhosin kaikkia henkilöhahmoja heti.  "Älä ota sitä henkilökohtaisesti: kukaan mies ei osaa [kommunikoida]. Siksi jumala on luonut naisen. Että me opetettais niitä edes vähän." Jokainen heistä on stereotypia. On arvaamaton ja unheimlich näyttelijäpäähenkilö, joka välittää va...

Makasin taas keittiön lattialla katselemassa, miten kovin korkeaa ja hidasta kaikki mattonäkökulmasta on. Puut ikkunan takana ovat jo keltaiset. Vuokko Hovatta lauloi , jokin liian pitkälle venynyt hermo särki yhä ristiselkää ja nuhainen, puolialaston Tipulainen tahtoi osallistua kaatamalla silmääni serpentiiniä.  Koska pitäähän nyt kaunista ja ihanaa olla.

Haastattelija: Rakkaat kuulijat, tänään meillä on studiossa sumerilaisten ylijumalatar Inanna, jolle on omistettu ensimmäisen nimeltä tunnetun kirjailijan, ylipapitar Enheduannan runoteos Suurisydämisin valtiatar (2021, englannista suomentanut Minna Ronkainen). Inanna, suomentajan esipuheen mukaan olet raivokas, sotaisa, lempeä, aistillinen, viettelevä, tuhoava, autt- Inanna:  Juu kiitos kiitos, niinhän te aina sanotte. Täällä ollaan, mukava olla joskus itse äänessä. Haastattelija: Miltä se tuntuu, kun puhuu ja kaupungit murtuvat, romahtavat rauniokasoiksi ? Usein myös  l eijonan karjunta kuuluu taivaiden halki ? Inanna, taivaan, rakkauden ja sodan jumalattarena sinä otat vastaan varauksetonta palvontaa ja pelonsekaista ihailua. Miten sinä itse koet tämän asetelman?  Inanna: Olet muuten ensimmäinen joka kysyy. Ei voi kieltää, olihan se ekat tuhat vuotta tosi imartelevaa! Eli mikäs siinä uhrilahjoja naatiskellessa ja näin. Ja tämä tuonelaan laskeutuminen ja kolm...