Söin eilen iloisena pakastepitsaa ja katsoin Z-sukupolven punkkareista kertovan We Are Lady Parts -minisarjan Areenasta. Se on saavutus, koska sarjoille ja elokuville ja podcasteille ei muka ikinä ole aikaa ja sitten ne unohtuvat, ja sitten jää itse miettimään mitä on mahdollisesti menettänyt. (Se olisi voinut olla kaunista!)
Välillä piti pysäyttää jakso, ottaa kuvakaappaus ja jakaa se Facebook-chatissa. Tunnen itseni milleniaaliksi tehdessäni niin. (En yleensä jaa mitään kuvia blogissa, koska mitä jos tulee joku tekijänoikeusasia, jota en ole tajunnut? Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa?)
(Facebook-chat on lempiasioitani tofun ja kirjojen ja villasukkien ja tanssin jälkeen, tai oikeastaan ennen niitä. Välillä sivua pitää pienentää, jotta monta chat-ikkunaa mahtuu yhtä aikaa auki, mutta sitten tätisilmäni eivät oikein jaksa enää lukea niitä.)
Sarja on tietysti aivan hurmaava, puvustus on näyttävä, musiikki ilahduttavaa ja hahmot kivoja. Vain kuuden jakson mittaisen minisarjan juonessa jää paljon kaikenlaista auki, niin kuin elämässä kaikenlaista jää auki. Voiko noiden välillä olla ihan todellista ystävyyttä, vaikka se nyt vähän lähti liikkeelle epäonnistuneella romanttisella avauksella? Voiko tuo olla oma itsensä ja samalla palauttaa yhteyden sukulaisiinsa, vai onko paheksunta elämänvalinnoista tärkeämpi kuin kokonainen ihmissuhde? Samaan aikaan toivon toisen kauden julkaisemista ja pelkään, että se olisi venytettyä fanipalvelua.
Koko sarjassa kiinnostavinta oli eräs yksityiskohta runoillassa. (Joka on siis spoken word evening, ei poetry night, ja tämä on selvästi hyvin tärkeä eronteko ja liittyy jotenkin cooliuteen.) Valpastuin, kun hiukan kehnoja, mutta voimaannuttavia runoja lausuvat tyypit napsuttelivat sormiaan toisilleen -- yksikään ei taputtanut! Onpa ableistinen käytöskoodi, kävi mielessä. Eiväthän kaikki osaa napsutella. Tai se voi tuntua ikävältä nivelissä. Taasko yksi vaatimus, joka pitää täyttää kelvatakseen ja todistaakseen jotain rajojaan mustasukkaisesti vahtivalle viiteryhmälle!
Tänä aamuna googlasin, ja heti löytyi kuuden vuoden takaa: Why Snapping Is the New Clapping. Kyse on kuin onkin marginaalisesta tavasta, joka on alkanut valtavirtaistua. Tuossa The New York Timesin jutussa mainitaan juuri runoillat, pari alakulttuuria ja jopa muinaiset roomalaiset, joten ihan uudesta keksinnöstä ei puhuta. Napsuttelu on hienovaraisempaa kuin taputtaminen saati huutaminen, joten sillä voi ilmaista samanmielisyyttä ja rohkaisua. Esiintyjä ottaa emotionaalisia riskejä, eikä yleisö halua viedä häneltä liikaa tilaa.
Toisissa yhteisöissä ilmaistaan tukea heiluvilla "jazz-käsillä". Tämä ele tunnetaan myös viittomakielisinä aplodeina -- ja on muuten hyvin helppo toteuttaa monenlaisilla kehoilla. Ajattelen jostain syystä koko ajan nivelreumaa. Sekä niitä tyyppejä jotka eivät osaa napsutella sormiaan. Joiden vitutus lienee samaa lajia kuin niillä, jotka eivät osaa viheltää tai juoda kahvia Suomessa.
Mutta innostuin silti napsuttelusta. Innostun usein tuollaisista vaihtoehtoisista kehonkäyttötavoista, jotka ovat hautautuneet jonnekin valtavirtaisen länsimaisen käyttäytymisen alle. Lasten kantaminen kantoliinassa vaunuissa työntämisen sijasta, syväkyykyssä istuminen, seisaallaan työskentely toimistossa, paljasjalkakengät ja mehupaastot. Kaikenlainen hippeily tekee virkeäksi ja valppaaksi ja saa tuntemaan, että tässä sitä ollaan tiedostavuuden aallonharjalla, voin hallita elämääni ja ansaitsen siipiini kultaiset reunat.
Vaihtoehtokätevään napsutteluun tarvitaan vain yksi käsi, samalla tavalla kuin puikoilla syömiseen tarvitaan vain yksi käsi. Sitä paitsi, milleniaalit: "You can't applaud while taking a selfie or texting."
Kommentit
Lähetä kommentti