Sain roolin johon en mahdu: Atypicalin Paige ja Elsa

Kaikkien sarjojen pitäisi olla tällaisia kuin Netflixin komediasarjaksi määritelty Atypical: draamaa, ihmissuhteita, kaikenlaisia käänteitä, hauskuutta, ja ei liian hurjaa eikä synkkää. Persoonallisia ja ilahduttavia henkilöhahmoja, ei huumeita eikä rikoksia, pelkoa tai murhia -- toisin sanoen suunnittelusta ja käsikirjoituksesta asti lähtevää kiinnostusta ja arvostusta ihmisten ajatusten ja tunteiden aitoja nyansseja kohtaan. Kolmoskaudesta on jo pari vuotta, ja tänään katsoin sitä hiukan uusiksi ennen heittäytymistä neloskauteen. 

Tykkään kaikista sarjan henkilöistä: Päähenkilö Sam on autisti, joka harjoittelee vanhemmistaan itsenäistymistä samassa iässä kuin muutkin, mutta vähän isommalla vaivalla. Sisko Casey harjoittelee juoksua ja kaapistatuloa, vanhemmat Doug ja Elsa harjoittelevat yksiavioisuutta. Samin paras ystävä Zahid ja seurustelukumppani Paige harjoittelevat aikuisuutta ja Samin kestämistä.

Paige ja Elsa ovat kiinnostavimmat hahmot. Viidettäkymmentä käyvä Elsa on ripustanut identiteettinsä ja ihmissuhteensa lapsensa diagnoosin varaan, ja hän saa huomata olevansa yhtäkkiä tarpeeton. Ainakin hetkittäin. Sarjan edetessä hän hyväksyy tilanteen: on paikalla jonkun tarvitessa (myös silloin, kun sitä tarvetta ei haluta myöntää), mutta sivussa muun ajan. 

Sen sijaan hän alkaa elää omaa elämäänsä. Välillä tarpeettomankin railakkaasti, ainakin puolison mielestä. Elsassa on patoutunutta hoivaenergiaa, kehollisuutta, rentoutta ja villiä ymmärrystä. 

Paige on monella tapaa Elsan vastakohta. Hän on fyysisestikin silminnähtävän jännittynyt, naurahtelee, muttei naura ja kantaa kapeilla, jäykillä hartioillaan ypöyksin monia murheita. Rakkaus Samiin saa tuta jatkuvia vastoinkäymisiä ja vaatii kompromisseja, koska Sam ei ymmärrä Paigen vihjeitä eikä itse asiassa kuuntele suoraakaan puhetta tämän tarpeista. 

Elsa-äidillä on elämänkokemuksen myötä enemmän työkaluja käsitellä ohitetuksi tulemista ja itsensä uhraamista, mutta Paigelle kaikki sellainen tulee kohdattavaksi ensimmäistä kertaa. Kuinka monesti Paige puristaakaan huulensa kiinni ja väistyy sivuun ja yrittää hymyillä, kun ei tule nähdyksi eikä kuulluksi: näinhän sen on mentävä joo. 

Paige on "tunnettu ruseteistaan" ja huolellinen pukeutuja, hän rakastaa mehikasvejaan, loistaa koulussa, leipoo taidokkaasti, käy töissä ja vaikka mitä. Hän on hyvin nuori, hyvin innokas ja hyvin tarkka ja tehokas. Tietysti vertaisryhmä pitää häntä naurettavana. Suurin osa aikuisistakin vetää suutaan hymyyn selän takana. Paigen omaa mahdollista autisminkirjolaisuutta ei kommentoida mitenkään, onhan hän kiinnostunut ihmissuhteista ja hyvin high-functioning. Minusta se on silti aika selvää. 

Mukavimpiin asioihin sarjassa kuuluu se, että kaikki järjestyy, ja isompiin ja pienempiin ongelmiin löytyy luovia ratkaisuja läheltä. Kaikki rikkoutunut voidaan korjata ja sopuun voidaan päästä.

Atypicalin toistuvana teemana on vaikeuksien voittaminen yhdessä.