J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951, suom. Pentti Saarikoski 1961) olisi ehkä pitänyt lukea jo yläasteella -- Peltirumpukin on kesken -- mutta nytkin on aivan hyvä aika. En tiennyt kirjasta yhtään mitään muuta kuin sen vallankumouksellisen, ja hyvin tarttuvan, puhekielisyyden ja Saarikosken hauskan käännöksen.
"-Eik sulla ole heilaa, baby? se kysy multa. Mä seisoin nyt, eikä se käskenny mua edes istuun. Se oli sellanen tyyppi kun antaa toisen seisoa tuntikausia. -Eiks Holden okkin hauskan näkönen? se sano sille laivaston jannulle. -Holden, sä tuut koko ajan hauskemman näköseks."
Heti perään luin Liisa Louhelan Kaikkeus on meidän (2021), ja sekin on aivan erinomainen, ja myös kirjoitettu minä-muodossa vahvasti murrepiirteisellä kirjakielellä. (Kainuu, Oulu ja Hailuoto mainitaan kirjassa tai kansiliepeessä, joten niillä oletuksilla mennään.)
"Oomme harvoin kahelleen ja nythi toivon, että tuo lähtisi. Onko se pelkoa vai mitä, mutta en pijä siitä, miten se kahtoo minuun."
Siepparin Holden Caulfield on yläluokkainen ja hemmoteltu 1900-luvun puolenvälin amerikkalainen teinipoika, jolla menee hienostokouluissa huonosti. Rahan hän ottaa itsestäänselvyytenä, mutta ei ole lainkaan snobi. Koska hän ymmärtää luonnostaan jotain eriarvoisuudesta ja puhuu niin vahvaa slangia, yläluokkaisuus ei pistä ensimmäisenä silmään, vaan se pitää erikseen tajuta. Kaikkeus taas sijoittuu Kainuun perämetsiin pari vuotta ennen talvisotaa: Reeta on parikymppinen orpo mökintyttö, joka ei ole ikinä maailmaa nähnyt, mutta haaveilee siitä silti.
Koko Siepparin aika kuluu matkalla koulun ja kodin välillä. Kumpaankaan ei ole takaisin menemistä, joten Holden vain tappaa aikaa baareissa ja hotelleissa ja yrittää leikkiä aikuista. Kuusitoistavuotiaalle ei oikein haluta tarjoilla, eikä prostituoitukaan ole sellainen ymmärtäväinen ja sivistynyt kuin pitäisi. Kaikkeuden Reetakin päätyy isomman talon palkolliseksi ja potkittavaksi ja rakastuu ohikulkevaan romanimieheen. Tietysti siinä käy hullusti. Yhteisö on nimittäin jo katsonut hänelle sopivan renkipojan, jonka kanssa pukata lisää köyhiä tenavia maailmaan. Mitä muuta hän kehtaa vielä vaatia?Näille nuorille on elämä käsikirjoitettu valmiiksi niin kuin 1900-luvulla tapana oli, ja molemmilla on vain hatara käsitys siitä, mitä ulkomaailmassa voisi olla. Holden haluaa karata ja tehdä jotain sankarillista, kamppailla ja auttaa muita. Reeta haluaa rakkautta, vaurautta ja lepoa. Kun he kokeilevat rajojaan, yhteisön kurinpalautus on väkivaltainen.
Holdenilla on kyllä ympärillään ihmisiä, muttei erityisen rakkaita ystäviä eikä suurta ymmärrystä. Hänet pelastaa rakastava ja kunnioittava yhteys kymmenvuotiaaseen siskoon. "Nimittäin
jos Phoebelle sanoo jotain niin se tietää tarkkaan mistä helvetistä
toinen puhuu. Sen voi ottaa mukaankin minne vaan. Jos sen ottaa mukaan
esimerkiks katsoon jotain ihme filmiä niin se tietää että se on joku
ihme filmi. Jos sen ottaa mukaan katsoon jotain nasta filmiä niin se
tietää että se on nasta filmi."
Kuolema on vienyt Holdenilta veljen ja Reetalta koko pienen perheen. Reeta on yksin maailmassa, mutta yhteisö ei jätä rauhaan. Paras ja ainoa ystävä Vanni paheksuu ensin Reetan maallisia haaveita ja lopulta vielä pettää. Holdenilla ei ole minkäänlaista työtä, ja vetelehtimisen aikana hän ehtii kertailla ajatuksiaan maailmasta. Siepparin parasta antia, herkullisen kielen lisäksi, ovatkin Holdenin mielipiteet ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen ihmisistä. Reeta-ressu taas ei ehdi ilmaista mielipiteitään, koska kaikki ruoka, uni ja terveydenhoito on kiinni kitsaan isäntäväen hyväntahtoisuudesta.
Kummallekin juna edustaa vapautta: yhtä aikaa pakoa ja seikkailua. Kyllä he junaan pääsevätkin, mutta kummankin kirjan hiukan avoimeksi jäävä loppu vihjaa, että irtautuminen ei välttämättä kuitenkaan onnistu.
-----------------
"Sinä olet pelle, ja sinusta tulee myös isona pelkkä pelle", sanoi Herra Mies hellästi Tipulaiselle. "Et sä voi määrätä mun unelmia", pöyristyi Tipulainen. "Mulla on miljoonia unelmia."
Kommentit
Lähetä kommentti