Laskutila

Luottamus on sitä, että uskaltaa aloittaa ompeluprojektin ja tietää, että ompelukone ei rutise oudosti eikä itse joudu ronttaamaan sitä bussilla Tikkurilaan tai Malmille tupakanhajuisen sedän tuhahdeltavaksi. Sitäkin luottamus on, että voi mennä luistelemaan lastensa kanssa ilman, että alaselkä kipeytyy  kaatumisen pelosta , kun luistimet lipsuvat tylsinä ja itse väistelee tunteettomia vauhtikalloja. Että esineet, kehot ja mielet toimivat niin kuin niiden pitää ja ihmiset vastaavat viesteihin. On suuri etuoikeus uskaltaa heittäytyä juttuihin ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin vaikkei osaisi huolehtia asioistaan itse, tai että voi jäädä saikulle halutessaan ja edetä silti yhä vaativampiin töihin narisemaan. Että vatsa kestää ruoan syömisen joka päivä, että  voi olla 12-vuotias ja kävellä kotiinsa ilman että poliisi hyökkää matkalla ja taklaa maahan ja lopettaa vasta, kun erivärinen äiti saapuu paikalle. Luin henkeäni pidätellen Raven Leilanin esikoisromaania  Kiilto  ( Luster 20

Katson hillojoulukalenteriani usein ja lämpimästi kuin Hyacinth Bucket loistoristeilybrosyyrejään ja mutisen: "Hilloa me tarvitsemme! Me tarvitsemme vähän helkkarin paljon hilloa! Kullankeltaista, kirkkaanpunaista ja yönsinistä hilloa kymmeniä lasipurkillisia." Minulla on myös äärettömän hyvä ja aika vegaaninen liköörikonvehtijoulukalenteri, jonka ääressä voisi huoata ja toivotella: "Kihdittömiä vanhuudenpäiviä niille paljasjaloille, jotka ovat murskanneet rypäleitä suurissa puusammioissa. Iankaikkinen elämä luostarin kaljupäille! Lämpimät terveiseni Portugalin urhealle kansalle!" Me metsästäjä-keräilijät pidämme varastoinnista melko paljon , ja siksi talletan suklaata ja muita herkkuja, no niin, herkkurasiaan, joka pysyy visusti kaapissa. Herkkurasia lienee  alun perin  jonkinlainen jäälaatikko. Kooltaan se on noin 18 cm x 18 cm x 18 cm, ja sen kyljessä lukee PIMM'S. Minkä johdosta sitä voi myös joko kutsua tai olla kutsumatta pimmslooraksi. Ystäväni pitävät hu

Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta ahdistukseen auttaa yhteisöllinen toiminta, ja stressiin auttaa hoiva. Naama irtoili taas vähän reunoilta työstressin ja silkan kauhun takia, mutta sitten liukastelin vastahakoisesti Ääniwalliin ("tän illan säätiedote luetaan ehdottomasti Radio Sodoman Saatanan äänellä", sanoi ystäväni somessa). Ja siellä oli syksyni uusin tuttavuus ja salamarakkaus, Suistamon Sähkö!  K uljimme onnellisten tähtien alla ja s aimme käytännössä parhaat paikat. Toiseksi hämyisin inkivääriolutnurkka baarista, melkein ensimmäinen paikka levy- ja paitajonosta ja vessajonostakin. Lavan eteen päädyin samalla kataluudella kuin tanssitunneilla, nurkasta hivuttautumalla. Keskemmälle, keskemmälle, hivu hivu hivu.  Sähkö oli tietysti tapansa mukaan niin järisyttävän kuuma, että lattia poltti. Oli tanssittava vaikka kylkeen jo pisti. Reetta-Kaisa hymyili ehkä minulle. Keltaiset kenkäni hypähtelivät niin monille varpaille. Sitä yhteisöä! Yleisö oli tuhannella prosenti

Kukko:   * könyää Kanan pohkeiden yli * Kukkokiekuu! Olen taas nostanut auringon, kello on seitsemän ja kaikki syömään puuroa! Kana:  Jaa, näinkö on taas, sehän mukavaa. Yhtään en epäile kykyjäsi, mutta aina se aurinko nousee vähän puun takaa. Minä nukuin. Kukko:  Sinun pitää nousta! Vai etkö pidä aamuista! Puuroa olen keittänyt! Kana:  Rakas.  Oon tosi iloinen sun puolesta. Mutta älä kieu noin hirveän kovaa, anna minä heräilen vielä ihan pienen hetken. Kukko:  Onko tässä joku ongelma? Itse olet rampannut bodycombatissa kello 6.45 joka tiistai koko syksyn. Mutta valitanko minä? En valita. Kana:  Kyllä saat valittaa, jos se haittaa. Olen yrittänyt hiipiä ja olla kiva. Puhutaan. Kukko:  Laitanko auringon takaisin? Haluatko että kärsin ja pimeys valtaa maailman? Kukkokiekuu! Kana:  Älä laita.  Ihana juttu ihan oikeasti. Hienosti paistaa, oon sun puolella. Kerään luuni täältä sängystä ja kyllä minä tästä ihan just jooko. Kukko:  Puuroa, ja auringonpaisteeseen kaikki! Kana:  Minä tiedän ett