Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta ahdistukseen auttaa yhteisöllinen toiminta, ja stressiin auttaa hoiva. Naama irtoili taas vähän reunoilta työstressin ja silkan kauhun takia, mutta sitten liukastelin vastahakoisesti Ääniwalliin ("tän illan säätiedote luetaan ehdottomasti Radio Sodoman Saatanan äänellä", sanoi ystäväni somessa). Ja siellä oli syksyni uusin tuttavuus ja salamarakkaus, Suistamon Sähkö!
Kuljimme onnellisten tähtien alla ja saimme käytännössä parhaat paikat. Toiseksi hämyisin inkivääriolutnurkka baarista, melkein ensimmäinen paikka levy- ja paitajonosta ja vessajonostakin. Lavan eteen päädyin samalla kataluudella kuin tanssitunneilla, nurkasta hivuttautumalla. Keskemmälle, keskemmälle, hivu hivu hivu.
Sähkö oli tietysti tapansa mukaan niin järisyttävän kuuma, että lattia poltti. Oli tanssittava vaikka kylkeen jo pisti. Reetta-Kaisa hymyili ehkä minulle. Keltaiset kenkäni hypähtelivät niin monille varpaille.
Sitä yhteisöä! Yleisö oli tuhannella prosentilla mukana. Teimme kaiken mitä käskettiin.
Hylkeenhyppely oli helppoa. Käännyimme selin kun piti. Kerkko Koskisen näköinen vieruskaveri tarttui käteeni, jolla olen kätellyt tänä vuonna kerran, tai ehkä minä tartuin ensin. Yritimme kärsivällisesti kuulla ja toistaa Suistamon pitäjän myllyjen nimiä luettelevat sanat: Aijai, Kontron mylly Koitossa / ja Kirjavainen jossain randompaikassa!! Keikka kuvattiin, se liittyi jotenkin Alankomaihin. Siellä saavat hollantilaiset katsoa minua vähentämässä vaatteita, mutta pitämässä uskollista maskiani.
Kauhu katosi, ja tänään piti katkaista yksi tie. Sielläkin yhteisö kannatteli, lauloimme hepokattia maantiellä poikittain, ja kauhu pysyi enimmäkseen poissa. Tai siis ainakin silloin, kun autot eivät kaahanneet banderollini läpi. Tasaisin väliajoin joku kävi kysymässä, kelpaisiko tee tai hali. Kelpasi, kiitos.
Kommentit
Lähetä kommentti