Laskutila

Olenhan sanonut tämän ennenkin, mutta on niin ihanaa ruokaa laittaessaan kuunnella musiikkia ja tanssia. Aamupala-aikaan Tipulaisen kanssa opiskelimme eurooppalaisen taidemusiikin kaanonia kirpparin kokoelmalevyn avulla. Tää kuulostaa Tomilta ja Jerryltä!  En kuunnellut nilkkani vastalauseita. Enkä puolitäyden kahvikupin. Vaikka pidemmän päälle -- siinä seitsemän minuutin jälkeen --  Orfeus manalassa aiheuttaa vaaratilanteita pienessä keittiössä. Kun ehdin loppuun asti, yleisö oli poistunut ja pyyhkinyt pöydänkin.  Happea!

Meri kutsuu. Eniten haluan vaeltaa hiljaisella jättömaarannalla kaksinkerroin taipuneena ja etsiä aarteita. Eilen Hernesaaresta otin mukaan sinisiä asioita, ehkä mosaiikkikaakelin paloja. Kiinnostavin luonnonpaikka on se, johon ihmisen muokkaama materiaali on unohtunut sulautumaan ympäristöönsä. Kun lasipullon kappaleet ovat hioutuneet vedessä sameiksi ja pyöreiksi. Kun iso naula on niin kauttaaltaan ruostunut, että se on alkanut näyttää oksanpalalta.  Suomenlinnan rähjäisimmiltä epärannoilta taas löytyi pehmoisia kiviä, rautaa, astiansiruja, vaarattomiksi hankautuneita pullonkauloja, jopa pikkusormenkynttä pienempi simpukankuori. Sahasimme kaksi tuntia viidentoista metrin rantakivikkoa. Ohikulkija oli jonkinlainen kivialan ammattilainen ja näytti ilahtuneena, mitkä keräämäni kivet ovat korukiviä -- nämä toiset (pyöreämuotoiset suosikkini) taas "just stones".  Tykkään kirjojen ja elokuvien siitä kohdasta, jossa henkilö tekee asian, ja pienillä keinoilla katsojalle vinkataan:

Haastattelija: Rakkaat kuulijat, tällä kertaa meillä on vieraita taas kaksin kappalein, eli Café Letutuksen perustaja mummoineen! Tervetuloa molemmille! Café Letutuksen perustaja: Kiitos! Ihanaa, kun kutsuit <3 Mummo: *istuu kottikärryssä*   Mikä päivä nyt on?   Minkä takia minä olen täällä?  Haastattelija:  Sinä, Mummoseni, olet kuulemma tärkeä osa Café Letutuksen historiaa ja brändiä. Mummo: Onko siat ruokittu? Pirjolle pitää pullo lämmittää. Minulla on uudet nailonit.  Ei kai  unohtanut   Marjatta faksia yöksi päälle?  Palaa koko konttori. Café Letutuksen perustaja:   Eli meillä on tää perheprojekti Café Letutus, jossa me jaetaan meidän ihanien asiakkaiden kanssa intohimo lettuja kohtaan. Joka päivä tän Irmeli-mummon kanssa yhteyttä pidetään. Koska m ummo on meidät opettanut ja ihan sillä samalla mummon salaisella reseptillä ne letut yhä paistetaan.   Nam-nam. Mummo:  Pirjo, älä jauha paskaa. Sinusta ei tule koskaan mitään. Café Letutuksen perustaja: *kuiskaa*  Hiljaa, me sovitti

Sain pitkässä lainassa olleet kantoliinat takaisin kotiin, ja niinpä ajattelen tänään niiden sitomista, lasten kantamista ja muuta liikettä. Kai kolhujen välttäminen on yksi spatiaalisen älykkyyden muodoista? Siinä missä neulekuvioiden suunnittelukin tai auringon paistamissuunnan ennustaminen matkan alussa.  Kömpelyys turhauttaa. Kysyin Herra Mieheltä * tänään: jos sulla on painava reppu ja pitää kiristää olkahihnoja, hypähdätkö vaistomaisesti ilmaan niin, että reppu on hetken painoton? ("Joskus." Meillä on toivoa.) Olen ollut kärsimätön kantoliinatuutori, koska mikseivät ihmiset vain tajua ? Ei voi kiskoa liinan häntää väärässä kulmassa ja sitten ihmetellä. Ei voi kiristellä kantorepun hihnoja pelkillä käsillä repimällä, jos vauva samalla nojailee repussa koko painollaan.  Täytyy tuntea, miten kangas menee eikä hosua.  Täytyy osata ennustaa, mihin kaikkeen ympäristössä oma liike ja asennon muutos vaikuttaa. Täytyy ymmärtää hypähdellä, kurottaa, mutkahtaa, väistää, siirtää o

Tiesin kyllä mitä oli odotettavissa Matinkylän Duudsonit Activity Parkissa. Kaikkea sitä, mikä pikkupojissa  on ärsyttänyt jo vuodesta 1990, mutta kaupallisesti puhtaaksiviljeltynä: Itsetarkoituksellista kypsymättömyyttä ja vastuun välttelyä. Performatiivista piittaamattomuutta käytöstavoista, estetiikasta ja hygieniasta. Naistenvessa oli aika paljon kivempi kuin unisex-koppi, jossa oli pönttö vetämättä siis ihan aina, ja peseekö edes käsiään sellainen ihminen, joka jättää vessan tuohon kuntoon?  Älä kasva aikuiseks  luki seinällä, turvallisuus ja hoiva loistivat poissaolollaan.  Mainoksissa korostettiin Pohjanmaan lukuisia eläintehtaita ikään kuin niissä olisi jotain kunniallista.  Vitutti.  Yritin toteuttaa muutamia viiteryhmääni liitettyjä stereotypioita seinäkiipeilemällä hiukan, mutta pelko lamautti jo metrissä. Alla odottaneet superlonkuutiot haisivat. Ei hyvä luoja miten pelkään putoamista. Ninjaradan köysiin takertuneena hoin sivusiili-Tipulaiselle: kauhua! tuskaa! häpeää! kärs

"Miksi nuo muka saavat pitää takajeetä ja minä en", protestoin. "Minä en ole antanut noillekaan lupaa pitää takajeetä", vastaa Herra Mies jyrkästi. Vaikka takajee (erotuksena nolkytluvun ja liittymämyyjien etujeejeestä) on täysin hieno, historia- ja fantasialeffoissakin nähty kampaus, jossa takaraivolla on pikku ponnari tai sykerö estämässä muuten valtoimenaan liehuvia hiuksia tarttumasta silmälaseihin ja huulirasvaan tai haarniskaan. Nimettömällä Prinsessalla on takajee. Se ei näytä typerältä, Herra Miehenkin kannattaisi kokeilla niin tulisi sitä haltijalookia.   Takajeessä ei ole mitään vikaa.   Ei myöskään epäselvissä pikkuleteissä, joita luikertelee elegantisti takkuisten hiusten seassa polvimittaisiin sinisiin pellavapussihousuihin pukeutuneella naispuolisella soturiopettajalla.  Omat hiukseni laskeutuvat jo, hiukan teeskennellyn siveästi, solisluille, joten kampauksia on kokeiltava. Askartelin pikkulettejä jo keväällä katsottuani Black Widow -leffan. (Luulen

Mitä nyt ihmiset sunnuntaiaamuisin tekevät: makaavat sängyissä puhaltamassa huuliharppuihin haikeita sävelmiä. Minun lapseni keksivät kuiskailla soittimeensa koululaisten juttuja. Oudon kauniilta lauluilta kuulostivat seuraavat: - "Äksdee, ebin vitsi" - "Euron juusto" - "Kontula, Gårdsbacka" - "Sus" - "Sähköskuutti" (vai olikohan se sittenkin "visigootti"?)