Laskutila

Pidän sienistä. En tarkoita varsinaisesti syömismielessä, vaan samalla tavalla kuin matolani madoista: kasvatus- ja tarkkailumielessä. Luin  ihanan uutisen sienientusiasteista . Nämä hurmaavat ihmiset hallinnoivat sienimöitä kotonaan, perustavat startuppeja myydäkseen kotikasvatuksensa tuloksia ja kommunikoivat koko ajan keskenään netissä.  Sienissä kiehtoo mystisyys ja arvaamattomuus, ja toisaalta se, että vauhtiin päästyään ne kasvavat niin nopeasti, että siitä keksitään sananlaskuja. Sienten olennainen osa on maan alla tai näkymättömänä ilmassa. Sienet ovat kuin tekoäly. Niitä on syytä pelätä ja kunnioittaa. Kerran niitä ilmaantui keittiöni nurkassa seisovaan matolaan melkein yhdessä yössä! Hävitin ne kuitenkin parhaani mukaan, koska pelkäsin hiukan matojeni terveyden puolesta. Sekä omani.  Sienet ovat jännittäviä ja vaarallisia. Haluaisin kasvattaa niitä kotona, mutta en ole toistaiseksi uskaltanut. Syy on sama kuin toistaiseksi kieltäytyessäni menemästä sienimetsään: pelko j

Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta . Senniminen on upea novelli, joka nousee David Foster Wallacen kokoelmasta Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja . Kokoelmassa on useita vuorokeskusteluja, josta toisen osapuolen repliikit on korvattu vain kirjaimella K . Tämä novelli poikkeaa niistä, koska muut eivät edes puhu. Tilanteen osanottajat ovat pääosin hoitohenkilökuntaa ja läsnä vain ammattimaisen toimintansa kautta.  Päähenkilöä kutsutaan nimellä ISÄ , ja tiedämme siis hänen tekevän kuolemaa monenlaisissa letkuissa ja laitteissa usean hoitajan ympäröimänä. Tauot hänen puheessaan johtuvat erilaisten vuotojen tyrehdyttämisistä, siteiden ja katetrien vaihdoista ja muista toimenpiteistä. Jonkin verran hänellä on myös tapana aloittaa lause ja katkaista se kesken ja vaihtaa näkökulmaa tavalla, joka kuitenkin välittää ajatuksesta tarpeeksi. SINÄ , jolla (ilmeisesti) tarkoitetaan ISÄn monologia kuuntelevaa rippi-isää, o

Vapaa-aikaa on todella suoritettu. On tavattu vanhoja sukulaisia, silitetty uutta koiraa, käyty museossa, leivottu ensimmäiset piparit (tulin ostaneeksi jääkarhumuotin, ja kirpparilta löytynyt gorillamuottikin oli vielä testaamatta). Panin päreiksi yhden kiertoon aikomani villasekoitepuseron, josta tuli pipo ja säärystimet minulle ja vielä kädystimet sellaisia harrastavalle työkaverille. Haluaisin ommella lisääkin, koska kalatarroin koristeltu koneystäväni käyttäytyi vaihteeksi oikein mallikelpoisesti.  Vaihdoin myös kolme vetoketjua, ja se oli tietysti hirveää. Samalla ikävien velvollisuuksien hoitamisvimmalla kävin pankissa ja vielä vaihdoin 23:n sivuston salasanat. Olen ostanut kirjakaupasta aikuismaisen elämän itsekehutarroja: arkissa on ainakin "kävin uimassa (kelluminen lasketaan)", "kehuin työkaveria" ja "muistin jotain". Vähän suunnittelen ajatuksen laajentamista. Kaikille perheenjäsenille voisi askarrella jonkinlaiset kehutaulut, joihin sitten s

Luoja tietää miten tarpeeseen tulee hauskanpito, ja niinpä olen yrittänyt lukea mukavia hyvän mielen kirjoja. En kyllä onnistunut ihan sataprosenttisesti. Uusimman Naisten etsivätoimisto nro 1:n (puhdasta rakkautta!) jälkeen laumasielu minussa ojensi kätensä kohti kirjaston bestsellerhyllyä. Mukaan tarttui yksi hyvinvointikirja , jonka nimen jätän nyt tahdikkaasti kertomatta.  Se on nimittäin sitä lajia, jota en voi sietää. Taustatarinana on kirjoittajan henkinen kehitys, mutta unohdin jo miten se tapahtui, varmaan aika lailla samoin kuin kaikilla. Muistaakseni hän oppi löytämään jumaluuden itsestään ja ymmärsi, ettei muiden ajatuksilla ole väliä (ajatteluhan on muutenkin yliarvostettua).  Sisältö on itsekeskeistä ja epä-älyllistä, koska tämä hyvinvointiskene ei tunnu arvostavan kriittistä tiedonhakua tai ainakaan oikeaa koulutusta. Taustoitus ja faktat puuttuvat, eikä kirja perehdy lainkaan siihen, miksi yksilöllä on elämässään rankkaa ja miten sen ehkä voisi asettaa laajempaa

Kuuntelen suuren fadistan Amália Rodriguesin kohtalokasta ääntä. Sain monta vuotta ystävältäni lahjaksi levyn, jossa suomalainen Kirsi Poutanen tulkitsee suomeksi käännettyjä fadobiisejä, ja sanoinko jo että kohtalokasta on?  Ajattelen tässä että itkuvirren voi oikeastaan ajatella olevan jonkinlainen fuusio, fado meets synnytyslaulu persjalkaisittain. Omaa itkua kirjoittaessani hihitin hiukan sille, että loppusointuja ei kaivata, rytmi on kielletty, aivan erityisesti kalevalarytmi on kielletty, mutta noin yleisesti ottaen enemmän on enemmän. (Kuka muutenkaan itkee kolmessa minuutissa mitään loppuun? Eihän siinä ehdi edes Ben & Jerry'siä tyhjentää.) Esittäessä taas jo valmiiksi simppelin melodian haipuminen kuiskaukseksi, niistäminen ja itsensä heijaaminen ovat merkkejä uskottavuudesta.  Joskaan minä en ollut kauhean uskottava, koska seurasin paperista sanoja. En todellakaan ehtinyt kirjoittamisen jälkeen opetella ulkoa muuta kuin alun: "Täs mie istun ihmisrukka rutise

Opin tänään, että itkuvirsikontekstissa inno ei tarkoita mitään. Se on vain täytesana. Istuin (seisoin, venyttelin, marssin) viisi tuntia jälleen yhdellä kurssilla, äänellä itkemisen eli itkujen eli (tieteellisessä kontekstissa) itkuvirsien äärellä. Mahtavaa, ihanaa, ja ilmeisen suosittua myös. Osanottajia oli pitkälti toistakymmentä, vaikka olin odottanut ehkä viittä. Opiskelimme äänellä itkemisen monituhatvuotista historiaa ja valtavan laajaa maantietoa. Kuuntelimme äänitteitä ja katsoimme kuvia karjalaismummoista. Keskustelimme tv-uutisten katastrofikuvauksista, joissa ihmiset vaikertavat ja itkevät avoimemmin kuin meillä koskaan. Joku oli kuullut intialaisen kaverinsa ihmetelleen hiljaisia suomihautajaisia. Vertasimme yhteisöllisiä itkuja rap-musiikkiin ja keskustelupalstojen rituaalisiin toivotteluihin ja voivotteluihin. Lämmittelimme ja käytimme kehoa ja ääntä eri tavoilla. Tajusin, että tämä on oikeastaan erittäin lähellä synnytyslaulua, josta olen myös käynyt yhden kurssin

Olen koko alkuvuoden harrastanut hyvin, hyvin paljon kirjallisuutta, ja nyttemmin myös kasveja, käsillä tekemistä, näpertelyä, leikkimistä, askartelua, vähän jopa tekisi mieli sanoa taidetta. Samaan aikaan vaikka musiikinkuuntelu on jäänyt muutamaksi kuukaudeksi hyvin vähiin. Jos jättää musiikin kuuntelematta tai, vielä pahempaa, käyttää sitä vain velloakseen melko syvällä kosmisessa yksinäisyydessä se on suunnilleen sama kuin keskustelisi kaverin kanssa aina vain ulistakseen tunteistaan, n'est pas?  Siksi: hiukan kaduttaa etten ostanut Kitkerien neitsyiden levyä, kun sitä (hyvin harvinaislaatuisella) keikalla kuluneella viikolla tyrkytettiin. Voisin sitä kivasti keittiön stereoista kuunnella sen sijaan, että joudun istumaan tietokoneen ääressä kuulokkeet päässä (koska läppärin kajarit ovat kauheat, mutta ei se mitään, työpaikalla myös nykyiset työkuulokkeeni ovat aika kauheat). Olen kuunnellut tuota listaa puoli yötä, ja näyttäisi siltä ettei ole sellaista triggeriä etten va