Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Senniminen on upea novelli, joka nousee David Foster Wallacen kokoelmasta Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Kokoelmassa on useita vuorokeskusteluja, josta toisen osapuolen repliikit on korvattu vain kirjaimella K. Tämä novelli poikkeaa niistä, koska muut eivät edes puhu. Tilanteen osanottajat ovat pääosin hoitohenkilökuntaa ja läsnä vain ammattimaisen toimintansa kautta.
Päähenkilöä kutsutaan nimellä ISÄ, ja tiedämme siis hänen tekevän kuolemaa monenlaisissa letkuissa ja laitteissa usean hoitajan ympäröimänä. Tauot hänen puheessaan johtuvat erilaisten vuotojen tyrehdyttämisistä, siteiden ja katetrien vaihdoista ja muista toimenpiteistä. Jonkin verran hänellä on myös tapana aloittaa lause ja katkaista se kesken ja vaihtaa näkökulmaa tavalla, joka kuitenkin välittää ajatuksesta tarpeeksi. SINÄ, jolla (ilmeisesti) tarkoitetaan ISÄn monologia kuuntelevaa rippi-isää, on äänessä vain yhden kerran novellin loppupuolella.
ISÄ on rakastanut epätoivoisesti nyt jo edesmennyttä vaimoaan, mutta elänyt hennomatta kertoa rakastetulleen totuutta. "Oli tietysti oma ratkaisuni säästää hänet siltä. Rakkaudesta. Hyvä Luoja miten häntä rakastinkaan. Sellainen hiljaisuus." (Suom. Juhani Lindholm.)
Syy usein toistettuun hiljaisuuteen, ihmiset toisistaan erottavaan valheeseen, on heidän poikansa. Syntymästä asti poika on tuottanut hänelle tuskaa ja inhoa, eikä ISÄ ole voinut katsoakaan tätä tuntematta halveksuntaa. Alussa asenne on kärjistyksissään ääneenluettavan koominen. Kuin kaikkien maailman isien kaikkein stereotyyppisimmät vastasyntyneeseen lapseen kohdistuvat järkytyksen, inhon ja loukatun itserakkauden tunteet olisivat tiivistyneet yhteen ihmishahmoon. "Pidätyskyvyttömyys. Oksentelu. Pelkkä haju. Meteli. Unen varastaminen. Itsekkyys, ette osaa aavistaakaan, miten kammottavan itsekkäitä vastasyntyneet ovat."
Sitten lukija alkaa uskoa ISÄä. Entä jos nimetön poika todella tihkuu pahuutta ja peittää sen valheellisuuteen, jonka läpi vain oma isä näkee? Sillä kuinka yksinäinen onkaan se, joka ainoana osaa lukea totuuden, jota viatonta söpöläistä pelaava ei ehkä itsekään viitsi nähdä. Lukija taas haluaa, tietysti, olla moraalisesti ja älyllisesti oikealla puolella. ISÄn puolella. "Monta vuotta minä vain tuijotin suu auki, liian kauhistuneena edes -- ei mitään paikkaa, missä puhuakaan asiasta. Nähtävästi kukaan muu ei edes huomannut mitään. Häntä. Hänen luonteensa perimmäistä epäjärjestystä."
Novellin kehittyessä pidemmälle ISÄ marssittaa esille yhä suuremman joukon ihmisiä, jotka ovat sairaalloisen, vaativan ja tarvitsevan ("siinä lapsi oli nero: hän osasi tarvita") lumoissa. Opettajia, urheiluvalmentajia, perheystäviä, kaikki rakastaen hoivaamassa keisarimaiseksi kasvavaa, hengenahdistuksesta ja ihottumasta kärsivää hemmoteltua lasta. Murrosiässä poika sitten asteittain lakkaa "nyppimästä impetigoaan ja tuijottamasta tylsänä kirjan sivua", ja äkkiä hänelle jaetaan jo Pulizer-palkintoja. Tätä ISÄ pitää osoituksena valheellisuudesta. Jos poika olisi niin ihmeellinen, miksi kaikki lapsuusvuosien kidutus, jota hän vanhemmilleen järjesti?
Sitten ISÄn totuus alkaa muuttua yhä epäilyttävämmäksi. Hän maalailee monisanaisesti pojan sairastelevaa kehollisuutta kohtaan tuntemaansa inhoa. Samalla hän itse vastaanottaa sairaanhoitajilta mitä moninaisimpia toimenpiteitä (kuten verenvuodon tyrehdyttämistä silmästä), jotka kuvataan tarkoituksellisen neutraalisti, mutta perusteellisesti kuin potilaskertomuksessa. Oma sairaalloisuus on ISÄlle noloa ja raskasta, mutta totta. Läpi novellin seuraa hänen kyvyttömyytensä nähdä yhteyttä omansa ja pojan sairastelun ja hoivantarpeen välillä. ISÄn mukaan poika "uskoo itse omaan valheeseensa. Todellinen törkeys on juuri siinä. Se on hänen coup de théatrensa. Että hän menee itsekin omaan lankaansa (--) Eikö todellista pahuutta ole juuri se, että ei edes tiedä olevansa paha?".
Sama pätee tietysti häneen itseensä.
Läpi vuosikymmenten ISÄn hätäännys kasvaa. "Minun synnintunnustukseni on se, että kirottu heikkous ja vääränlainen rakkaus passittavat minut taivaaseen ilman että olen kertonut totuutta." Kun pojan esikoistytär syntyy, ISÄn tilaisuus koittaa, ja lapsen yli hän sanoo pojalleen: "Tiedän kyllä, mikä sinä olet." Poika hymyilee vastaukseksi tavalla, josta ei oikein ota selkoa.
Kuoleman tehdessä tuloaan lyhenevät ISÄn lauseet ja kasvaa kauhea tietoisuus siitä, ettei kukaan ehkä usko vieläkään. "Tehkää näin: vihatkaa häntä puolestani sen jälkeen, kun olen kuollut."
Huippukohdassa ISÄ hämmästyy huomatessaan, että monet huoneessa olijat itkevät. Syy selviää SINÄn ainoassa repliikissä, jonka esitysohjeeksi on merkitty "[julmasti]": "Mutta isä, minä tässä. Sinun oma poikasi. Tässä me olemme kaikki ja rakastamme sinua."
Rippi-isäksi luultu henkilökö, tämä arvostettu nuori näytelmäkirjailija, tämä SINÄ (joka täytynee päätellä myös novellin "kirjoittajaksi") olikin koko ajan poika itse? Jos ISÄ ei tunnistanut ainoaa lastaan, missä muussa hän on erehtynyt? Miten novelli pitää lukea osana kokoelmaa, jossa on narsistisessa itseinhossaan kieriskeleviä sanaseppoja, jotka puhuvat ja puhuvat, kirjoittavat ja kirjoittavat eivätkä pääse yhtään pidemmälle kivussaan? Tunnettua on, että David Foster Wallace tappoi itsensä.
Kun päivystävä lääkäri on jo kutsuttu, yhä tuskaisempi ISÄ anelee: "Älkää jättäkö minua. Olkaa minun soittokelloni. Arvoton teille kaikille tämä elämä. Rukoilkaa. Ettette kuole tässä kammottavassa hiljaisuudessa. (--) Mikä hiljaisuus."
Valhe paljastuu ja ei paljastu.
Päähenkilöä kutsutaan nimellä ISÄ, ja tiedämme siis hänen tekevän kuolemaa monenlaisissa letkuissa ja laitteissa usean hoitajan ympäröimänä. Tauot hänen puheessaan johtuvat erilaisten vuotojen tyrehdyttämisistä, siteiden ja katetrien vaihdoista ja muista toimenpiteistä. Jonkin verran hänellä on myös tapana aloittaa lause ja katkaista se kesken ja vaihtaa näkökulmaa tavalla, joka kuitenkin välittää ajatuksesta tarpeeksi. SINÄ, jolla (ilmeisesti) tarkoitetaan ISÄn monologia kuuntelevaa rippi-isää, on äänessä vain yhden kerran novellin loppupuolella.
ISÄ on rakastanut epätoivoisesti nyt jo edesmennyttä vaimoaan, mutta elänyt hennomatta kertoa rakastetulleen totuutta. "Oli tietysti oma ratkaisuni säästää hänet siltä. Rakkaudesta. Hyvä Luoja miten häntä rakastinkaan. Sellainen hiljaisuus." (Suom. Juhani Lindholm.)
Syy usein toistettuun hiljaisuuteen, ihmiset toisistaan erottavaan valheeseen, on heidän poikansa. Syntymästä asti poika on tuottanut hänelle tuskaa ja inhoa, eikä ISÄ ole voinut katsoakaan tätä tuntematta halveksuntaa. Alussa asenne on kärjistyksissään ääneenluettavan koominen. Kuin kaikkien maailman isien kaikkein stereotyyppisimmät vastasyntyneeseen lapseen kohdistuvat järkytyksen, inhon ja loukatun itserakkauden tunteet olisivat tiivistyneet yhteen ihmishahmoon. "Pidätyskyvyttömyys. Oksentelu. Pelkkä haju. Meteli. Unen varastaminen. Itsekkyys, ette osaa aavistaakaan, miten kammottavan itsekkäitä vastasyntyneet ovat."
Sitten lukija alkaa uskoa ISÄä. Entä jos nimetön poika todella tihkuu pahuutta ja peittää sen valheellisuuteen, jonka läpi vain oma isä näkee? Sillä kuinka yksinäinen onkaan se, joka ainoana osaa lukea totuuden, jota viatonta söpöläistä pelaava ei ehkä itsekään viitsi nähdä. Lukija taas haluaa, tietysti, olla moraalisesti ja älyllisesti oikealla puolella. ISÄn puolella. "Monta vuotta minä vain tuijotin suu auki, liian kauhistuneena edes -- ei mitään paikkaa, missä puhuakaan asiasta. Nähtävästi kukaan muu ei edes huomannut mitään. Häntä. Hänen luonteensa perimmäistä epäjärjestystä."
Novellin kehittyessä pidemmälle ISÄ marssittaa esille yhä suuremman joukon ihmisiä, jotka ovat sairaalloisen, vaativan ja tarvitsevan ("siinä lapsi oli nero: hän osasi tarvita") lumoissa. Opettajia, urheiluvalmentajia, perheystäviä, kaikki rakastaen hoivaamassa keisarimaiseksi kasvavaa, hengenahdistuksesta ja ihottumasta kärsivää hemmoteltua lasta. Murrosiässä poika sitten asteittain lakkaa "nyppimästä impetigoaan ja tuijottamasta tylsänä kirjan sivua", ja äkkiä hänelle jaetaan jo Pulizer-palkintoja. Tätä ISÄ pitää osoituksena valheellisuudesta. Jos poika olisi niin ihmeellinen, miksi kaikki lapsuusvuosien kidutus, jota hän vanhemmilleen järjesti?
Sitten ISÄn totuus alkaa muuttua yhä epäilyttävämmäksi. Hän maalailee monisanaisesti pojan sairastelevaa kehollisuutta kohtaan tuntemaansa inhoa. Samalla hän itse vastaanottaa sairaanhoitajilta mitä moninaisimpia toimenpiteitä (kuten verenvuodon tyrehdyttämistä silmästä), jotka kuvataan tarkoituksellisen neutraalisti, mutta perusteellisesti kuin potilaskertomuksessa. Oma sairaalloisuus on ISÄlle noloa ja raskasta, mutta totta. Läpi novellin seuraa hänen kyvyttömyytensä nähdä yhteyttä omansa ja pojan sairastelun ja hoivantarpeen välillä. ISÄn mukaan poika "uskoo itse omaan valheeseensa. Todellinen törkeys on juuri siinä. Se on hänen coup de théatrensa. Että hän menee itsekin omaan lankaansa (--) Eikö todellista pahuutta ole juuri se, että ei edes tiedä olevansa paha?".
Sama pätee tietysti häneen itseensä.
Läpi vuosikymmenten ISÄn hätäännys kasvaa. "Minun synnintunnustukseni on se, että kirottu heikkous ja vääränlainen rakkaus passittavat minut taivaaseen ilman että olen kertonut totuutta." Kun pojan esikoistytär syntyy, ISÄn tilaisuus koittaa, ja lapsen yli hän sanoo pojalleen: "Tiedän kyllä, mikä sinä olet." Poika hymyilee vastaukseksi tavalla, josta ei oikein ota selkoa.
Kuoleman tehdessä tuloaan lyhenevät ISÄn lauseet ja kasvaa kauhea tietoisuus siitä, ettei kukaan ehkä usko vieläkään. "Tehkää näin: vihatkaa häntä puolestani sen jälkeen, kun olen kuollut."
Huippukohdassa ISÄ hämmästyy huomatessaan, että monet huoneessa olijat itkevät. Syy selviää SINÄn ainoassa repliikissä, jonka esitysohjeeksi on merkitty "[julmasti]": "Mutta isä, minä tässä. Sinun oma poikasi. Tässä me olemme kaikki ja rakastamme sinua."
Rippi-isäksi luultu henkilökö, tämä arvostettu nuori näytelmäkirjailija, tämä SINÄ (joka täytynee päätellä myös novellin "kirjoittajaksi") olikin koko ajan poika itse? Jos ISÄ ei tunnistanut ainoaa lastaan, missä muussa hän on erehtynyt? Miten novelli pitää lukea osana kokoelmaa, jossa on narsistisessa itseinhossaan kieriskeleviä sanaseppoja, jotka puhuvat ja puhuvat, kirjoittavat ja kirjoittavat eivätkä pääse yhtään pidemmälle kivussaan? Tunnettua on, että David Foster Wallace tappoi itsensä.
Kun päivystävä lääkäri on jo kutsuttu, yhä tuskaisempi ISÄ anelee: "Älkää jättäkö minua. Olkaa minun soittokelloni. Arvoton teille kaikille tämä elämä. Rukoilkaa. Ettette kuole tässä kammottavassa hiljaisuudessa. (--) Mikä hiljaisuus."
Valhe paljastuu ja ei paljastu.
Kommentit
Lähetä kommentti