Siirry pääsisältöön

Tekstit

Tuorein

Claris obligamur exemplis

Luen Laura Kolben kymmenen vuotta vanhaa kirjaa Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus . Historioitsija-Kolbe kuvailee Suomen eliittiä neutraalin toteavasti: "Täällä [Nylands Nationin 370. vuosijuhlassa] suljettujen seinien sisäpuolella saadaan olla reippaasti ja salailematta sitä, mitä sosiaalinen tausta viestii: tulevia menestyjiä ja yläluokkaa." Siis vaikka Suomessa erään nimettömän haastatellun mielestä yleensä onkin "vaikea elää säädynmukaisesti eli yläluokkaisesti ja arvokkaasti - - koreilla ei saisi eikä olemuksella osoittaa ylenkatsetta" (sietämätöntä!). Kirjassa paneudutaan yläluokkaa edustavien ihmisten, tai tietenkin siis kokonaisten sukujen, ajatusmaailmoihin, perinteisiin ja arvoihin. Yksi mielenkiintoinen osio käsittelee myös suomalaisten maalaispappiloiden perinteistä asemaa kirkonkylien keskipisteinä ja vauraina sivistyksen ja kehityksen esikuvina -- varasin heti kirjastosta aihetta käsittelevän kirjan. Mitä yhteiskunnan eri kerroksiin tulee, Kolbe e
Uusimmat tekstit

Kun mitään et ano: Silja Liukkosen "Tunkeutuja"

Taukoa ollut. Olen vain tehnyt töitä, opiskellut ja treenannut, ja useimmat kirjat ovat maistuneet puisevilta. Mutta olen lukenut jotain samankaltaista kuin Raven Leilanin Kiilto , tai siis: kohdannut päähenkilöä muistuttavan hahmon. (Tykkään lukea kohti vääjäämätöntä tuhoaan kulkevista ankeista triadeista, jollaisista kuka hyvänsä järkevä ihminen pysyy tosielämässä kaukana. Pidän siitä vaiheesta ihmissuhdekuvauksissa, kun hymyt alkavat hyytyä, katseet lasittua ja hartiat jähmettyä. Kohta sattuu.  Luen niitä kirjoja bussissa hyväntuulisena ja turvassa matkalla johonkin mukavaan paikkaan tekemään kivoja asioita.) Silja Liukkosen viimevuotisessa  Tunkeutujassa  j äykkä töölöläispariskunta nappaa viisitoista vuotta nuoremman taidekoulupudokkaan lelukseen, ja siinähän nyt vanhakin taas nuortuu kuin lapsi leikkimään. R akastaja vaimoineen kutsuu kirjan nimettömäksi jäävää päähenkilöä Tiistaiksi sen viikonpäivän mukaan, jolloin he yleensä tapaavat. (Mikä on ainakin minusta järisyttävän alent

Seinät syövät toisiaan

En nyt tarkoita kerskailla, mutta jotkut osaavat laulaa "mä oon niin väsynyt siihen et mullei oo mitään" ja samanaikaisesti sulloa suuhunsa oikein onnistuneita piparkakkuja homevuuston ja puolukkahillon kera ilman minkäänlaista itsetutkiskelua. Sillä on koittanut pahin aika, tammikuu. Älkää lähettäkö sähköposteja. Älkää kyseenalaistako päätelmiäni. Älkää, älkää horjuttako minua nyt. Kuka keksi tammikuun? Kuka vastaa tästä epäsikiöstä! En ole vieläkään tavannut kaunisrunkoisempaa puuta kuin tammi, ja kuu on vanha ystäväni. (Ei sellaisella kitsisellä länsimais-kaupallisella uusmystiikka-voinytsaatanatavalla! Vaan sillä tavalla, että vinkkaamme silmää kun kuljemme illalla ulkona: ai sinäkin olet tuossa vaiheessa, samikset! Loista, muija!)  Kuusen jälkeen pakkasin joululevyt pois ja otin hyllystä summanmutikassa jotain muuta. Maija Vilkkumaan Ei , siinä on omistuskirjoitus "Tiinulle 2003 <3 Nunu". Tämä on just hyvä tähän. Maija ja minä laulamme synkästi "päivät

Olentoparat: Kazuo Ishiguron "Ole luonani aina" ja JP Koskisen "Kannibaalien keittokirja"

Luen sattumalta rinnakkain kahta enemmän kuin hiukan kammottavaa kirjaa. Ne ovat Kazuo Ishiguron palkittu Ole luonani aina (2005, suom. Helene Bützov ) ja JP Koskisen  Kannibaalien keittokirja (2017). Molemmissa suhtaudutaan ihmiskehoon välineellisellä tavalla, jossa on jotain tuttua oikeasta maailmasta (tämä on ensimmäinen ja viimeinen spoilerivaroitus!). Taustalla soi Pariisin Kevään Astronautti -levy: metsän laidalla puut huojui tuulessa ne sanoi: "pian meidät viedään hevon kuuseen rakastuit koneeseen ja tulevaisuudessa norsunluutornisi ulottuu taivaaseen" metsän laidalla puut huojuu tuulessa hevoset tulikuumalla asfaltilla livahdat kasvavan pakokauhun vallassa pakenet avaruuteen kapselilla Olen kirjoittanut tästä musasta ennenkin  eräässä blogitekstissä . Astronautti ja Meteoriitti ovat vahvaa tunnetta, ja albumin teemoja ovat emotionaaliset riskit, kaukokaipuu ja haaveilu. Ja nyt kun tarkemmin mietin, myös sosiaalinen erottuminen ja eristäytyminen.   Se, mikä kulloinkin

Äidit huutakaa

Pahimmat äänet maailmassa ovat ihmisten huutoja, mutta kauneimmat ovat niitä myös. Olen ehdottomasti huutoihmisiä, huutonauran, huutoaivastelen ja huuto-oksennan, huudan venytellessäni ja huudan avatessani pankin lähettämiä kirjeitä. Olen nyt löytänyt yhä useammin syitä lähteä kadulle huutamaan yhdessä muiden kanssa.  Laskujeni mukaan olen osallistunut mielenosoitukseen ehkä 19 kertaa tänä vuonna (ja vuotta on vielä jäljelläkin puolitoista kuukautta), ja voimaantuminen sen kuin etenee.  Koska jos en minä, niin kuka muu muka?  Ja jos ei nyt, niin milloinka sitten? Pitää hahmottaa paikkansa kokonaisuudessa.  Pitää osata sulkea suunsa oikealla hetkellä.  Siksi aina toivon lyhyitä, napakasti loppuvia mielenosoituksia, joista ei tarvitse nolosti luikkia tiehensä kesken, kun väsyy ja kyllästyy ja palelee Eduskuntatalon langettamassa varjossa. L opulta pois lähtiessään vaikeinta on tunnistaa hetki, jolloin huutamista ei enää lasketakaan osaksi mielenosoitusta (marssia, aktiota, demoa, miekkar

Heräänköhän lasin helinään

Kehysriihi on jatkunut koko viikon, ja alan uupua. Olen saanut päähäni, että vakiintuneen aikuisen naisen kotona on seinissä ruuveja, joissa roikkuu tauluja. Pysyvästi. Kehyksissä. Ei solukämppämäisiä sinitarralla kiinnitettyjä  valokuvia , teipillä liimattuja postikortteja ja  julisteita  neuloilla tapetissa. Eikä edes kehyksissä olevia asioita, jotka nojailevat hyllyn päällä seinään ja vievät tilaa. Mielellään oikeaa taidetta, mutta hyvät valokuvat, nokkelat julisteet ja taiten kuratoidut lasten piirustukset käyvät. Joten! Olen juossut monesti kierrätyskeskuksissa ja sen sellaisissa paikoissa ostamassa kehyksiä ja suunnitellut reikä- as-a-servicen tilaamista huoltoyhtiöltä tai keneltä vain. Annoin silti periksi yleiselle mielipiteelle ja kiinnitin osan saaliistani (kuopuksen monijalkaiset kalapiirrokset vuosilta 2017 - 2022, häissämme tienviittana ollut pahvikylpyankka,  sormiaakkosten opetusjuliste,   menneisyyteni sievä kakadu sekä muuan kana) kehyksineen seiniin rahvaanomaisella

My milkshake brings all the boys to the yard

Välttelin keittiöön menemistä, koska sitten siellä ei voi keskittyä kuin yhteen asiaan. Harsosääsket, jotka myös paskiaisina tunnetaan, ovat taas vallanneet kaiken. Ne ovat kuin banaanikärpäsiä, mutta laihempia ja mustanharmaita, ja olen oppinut jotain niiden käyttäytymisestä.  Ne ilmestyvät aina, kun saan loistoidean laittaa melkein valmista multaa olohuoneen matokompostista kasveille. Harsosääsket pitävät nimittäin ihan vienosti homehtuvista asioista, ja niitähän kukkapurkeista löytyy. Lisäksi ne syövät pienten taimien hiusjuuria tai jotain sellaista, joten niistä on hiukan haittaakin kasveille. Mutta eniten minua hermostuttaa niiden lisääntyminen ja parveilu ja sekoilu. Jos en tapa niitä, mikään ei estä niitä valloittamasta kotiani. Harsosääskistä kuuluu pieni ääni, kun ne lentävät lähelle kasvoja ja varsinkin korvia. Se hermostuttaa, miksi ne minun naamalleni haluavat? Homehdunko minäkin? Läimin, nipistän ja huidon niitä monella eri tekniikalla. Näpsäyttelen raadot sormistani kauem

Leidi ei käyttäydy kuin uhri

Havaitsen olevani neito hädässä. Tarvitsen kaikenlaista asiantuntija-apua: En uskalla vetää aktiobriiffiä. En halua iskuporata ebbamasalineja betonielementtiin. En jaksa lainmukais-saavutettavuustarkistaa powerpointtia. En ymmärrä esikoiseni puhetta kvanteista ja tähtiensodasta. (Miksi hän ei ole koulussa?)  Mutta löysin tuekseni Candace Simpson-Gilesin kirjan  Kuinka olla leidi ( How to Be a Lady. A Contemporary Guide to Common Courtesy  2006, suom. Pasi Jääskeläinen ja Päivi Liski). Etsin sieltä sopivaa asennetta vaihtoehdoksi tavanomaisille ratkaisumalleilleni ulinalle, sibeliusrypyn syventämiselle ja kauheille sokerijutuille .  Kirjan yläluokkaiset käytösopit sopivat meille kaikille. Leidi ei juoruile eikä myöhästele, hän ei naura rasistisille vitseille ja kohtelee aina kunnioittavasti niin esihenkilöään kuin alaisiaan. "Leidi tietää, että mielistely on yhtä näkyvää kuin kauheat tekoripset."  Oletko koskaan kaivannut aikuisten kirjoja, jotka kertovat arkisista tilanteista

Katkeroitunut Mirella

Koululaisten kanssa heinäkuun lenseässä etätyössä: arki ja pyhä sekoittuvat, työaika ja vapaa sekoittuvat, yöpaita sekoittuu päiväpaitaan, hiukset sekoittuvat, sekoitan sanoja ja nimiä, sekoitan hapanleipätaikinaa tunteakseni tekeväni jotain. Ulkona hurisee aamusta iltaan naapuritaloyhtiön maalämpöremontti -- juuri kun omasta päästiin. Kotona hurisee jääkaappi (sulkisiko joku keittiön oven? Suljetteko oven. Sulkekaa ovi. Tule takaisin ja sulje ovi! Ovi!), pesukone hurisee, verenpaine hurisee. Saan aina sätkyn muistaessani jotain. Sekä jos en. Näen kaikenlaisia yhteenpalaamisunia.  Niskassa lepattaa. Ehkä olen laiminlyönyt jonkin tärkeän velvollisuuden.  Ehkä se on vain natsit ja ympäristötuho ja kaiken tutun ja tärkeän totaalinen romahtaminen lähivuosikymmeninä, koska mitään ei jakseta tehdä. Tai ehkä unohdin ruokkia Gold Rushin, Meerin ja Mirellan, ja nyt ne haisevat vihaisesti purkeissaan ja kehittävät tummanharmaata etikkahappoista nestettä pinnalleen eikä seuraava leipä ehkä kohoa.

Marvaniassa ei ole

" Haluan nähdä kun ne syö noita mocheja ja tukehtuu niihin", sanoi kostonhimoinen lapsiseuralainen synkästi. Olimme nimittäin katsoneet Youtubesta Liziqin videoita, jotka olivat alkaneet muuttua parodiaksi tai karikatyyriksi itsestään. Liziqi on Kiinan Amélie, joka elää isoäiteineen  jonkinlaisessa omavaraistaloudessa . Harmonisissa videoissaan hän raataa maatöissä vuorilla pelkin  perinnetyökaluin, kuva(utta)a itsensä ruusutarhassa linnunlaulun keskellä  Mujista ostetun näköisissä, mutta luultavasti itsetehdyissä vaatteissa  ja ehtii silti syöttää pehmeillä valkeilla käsillään isoäidilleen riisimakeisia.  Liian onnellista! Liziqi ei ole koskaan likainen tai hikinen. Hänen hiuksillaan ei ole hilsettä, hän ehtii rakentaa ruokapöydän (sekä kylvää ja korjata riisin, maustaa käsinpoimitun teen ruusuilla sekä muurata kissanmuotoisen uunin) ennen kuin kenellekään tulee nälkä.  Aloin ajatella Marjatta Kurenniemen satua Alli Ylösalaisin-maassa (kirjassa Pilvipaimen , 1976). Alli päät