Olen lukenut Audre Lordea ja tiedostan, että olen aina halunnut olla 1900-luvun feministifilosofi. Haluan olla lapseton, harteikas viisikymppinen nainen, joka polttaa filtterittömiä Gauloises , kantaa suurta nahkasalkkua ja matkustaa filosofisiin konferensseihin Neuvostoliittoon ja minne tahansa. Lausun niissä poliittisia runojani. Kielioppi mukautuu tahtooni. Kuulijat ovat lumoutuneita. Käytän huonosti istuvia, kiiltäviksi kuluneita housupukuja, joissa on todella suuret olkatoppaukset. Silmälasini ovat paksut ja kellertävät, raskaat kenkäni epämukavat. Ruoka ei merkitse minulle mitään. Minulla on savuiset työhuoneet Pariisissa ja New Yorkissa, mutta niissä ei ole lastulevyhuonekaluja, pölyisiä piuhanippuja, muovisia lehtikoteloita eikä ilmastointilaitteita. Työhuoneideni sohvilla on paperipinoja, mustekyniä, viinilaseja ja kahviläikkiä sekä kaikkialle unohtuneita piippuja (koska poltan myös piippua). Modernia aikaa edustaa faksilaite, jonka sihteerini on painostanut minut hankkimaan,
Antikvariaatista löytyi puolitutun runokirja En nyt mainitse mitään nimiä koska tämä on pastissi Luin sitä kävellessäni, se on vuosien hioma taito Ne vuodet, tosiaan, vuosikymmenet Olen tainnut käydä jumpassa satoja kertoja Tai yli tuhat Aamulla peilistä katsoo turvonnut naama, joka muistaa kaikki ne illat Facebookissa kaiken sen teen ja kahvin ja suklaan, joka tästä kurkusta on huuhtoutunut alas kaikki ne lukemattomat ihmiset joita mahdollisesti olen tai en ole tai ainakin olisin halunnut ehkä nus- ei saatana en voi sietää tuota sanaa, en olekaan runoilija Ja kohta alkaa sitä paitsi palaveri, keskity nyt hetki hyvä ihminen Rappeutua ehtii sitten jälkeenpäin