Laskutila

Tähän aikaan vuodesta metsä alkaa huudella, motivoida maireasti kuin nelivuotiaan äiti: Miksi kävellä viitoitetulla tiellä, kun tännekin voisi tulla? Ihan vähän tasapainotella bussipysäkin reunakivellä? Jaaaaaaa nyt kun olet siinä, haluaisin esitellä sinulle tämän hienon keltaisen jäkälän tässä jonkun-ehkä-haavan-rungolla. Vettä tirskuvassa metsänpohjassa kannon alla (suo anteeksi nämä koirankakat ja neulat) on kolo, josta lähtee tunneli, mitä luulet, kenenhän se on? Kiinnostaisiko? Tykkäätkö peipposistani?

Jos talviulkoilu on sitä, että pyritään sisätiloista sisätiloihin sivuille vilkuilematta ja koko ajan kärsien, on yksinäinen kevätulkoilu minulle jopa innostavampaa kuin kirpparilla vaeltaminen. Toki koska kulkemisellani on aina oltava näennäinen tavoite, minä keräilen oksia marsuille. Juuri oikeanlaisia, putkiremonttipihojen tärveltyneiden puiden vaaaaaltavia oksia, joissa on marsuja houkuttelevia silmuja todistamassa tuoreutta (yksi umpilaho eeppinen latva riitti). Niitä raahailen…

Sain työtarjouksen. Tehtävä on määräaikainen, toisin kuin nykyiseni, ja tulevaisuus on siis ehdottoman avoin. Vielä pari päivää olen vanhan sähköpostiallekirjoitukseni vankina liminaalitilassa, ei-paikassa, "jossa kulttuuristen kategorioiden normatiivisuus on ikään kuin lakkautettu". Tässä kynnyksellä seistessäni olen "statukseton, mahdollinen uhri esimerkiksi pahoille hengille tai kateille ajatuksille", kuten sanotaan kirjassa Kotvimisen vallankumous. Samalla olen kahdessa paikassa yhtä aikaa, perehdytän seuraajiani, jään jo palavereista sivuun ja pidän kaikki pallot ilmassa -- koska muuten voi seurata siltojen polttamista ja maitojunalla palaamista ja mitä näitä kaiken kiusallisuutta korostavia kielikuvia nyt on. 

Perinteisesti kahden tilan raja on käsitetty vaarallisena. Yhteisölle on ollut tärkeää merkitä se rituaalein, niin kuin nyt esimerkiksi häitä ja läksiäisiä oikeaoppisesti viettämällä. Itkuvirret, eskariruusut ja baby showerit ovat saattaneet yksilön turv…

Toiset harrastaja-aikuiset rakentavat kellareihinsa junaratoja ja sm-kammioita, toiset olohuoneen paraatipaikalle -- siinä olivat ennen kirjahyllyt -- eeppisen marsaarion. Muutama viikko sitten päätimme (päätin) lopullisesti, että nyt on aika hankkia marsuja, nyt vihdoin, nyt taas. Sen jälkeen olen raahannut kotiini kilotolkulla kierrätyshenkisiä uunin ja tiskikaapin ritilöitä (rakennan tästä jättimäisen aitauksen marsujen juosta!), tilannut 23 kiloa pellettejä netistä (laatukama on halvempaa isoissa säkeissä!!), etsinyt kaikki mahdolliset varusteet kirpparilta ja ennen kaikkea keräillyt kiviä ja keppejä ulkoa (heillä on sitten kipiteltävää ja nakerreltavaa!). Koska pari kolme neliömetriä on juuri sopiva pala lohkaista olohuoneesta kahdelle eläkeikäiselle marsulle! Tai ehkä kolmelle! Joita ei ole vielä edes hankittu! Ja joiden nimiksi tulee ehkä Mustikki ja Seitikki tai Nousu ja Tuho!

Kukaan ei varmaan huomaa meitä, kuiskasi Tipulainen, kun talutin keväisen ostarin läpi pyörää, jonka k…

Minä haluan suojella lapsiani ilmastonmuutokselta, syömishäiriöiltä, väärien valintojen aiheuttamalta lamaannuttavalta syyllisyydeltä, vitamiininpuutoksilta, kihomadoilta, yksinäisyydeltä, lihavuudelta, laihduttamiselta, paskoilta äideiltä, paskojen äitisuhteiden aiheuttamilta epäterveiltä ihmissuhteilta, valvomiselta, älypuhelimilta, paleltumilta, freelancesoppareilta, sormien oven väliin jäämisiltä, homeelta, hammasharjoilta joiden harjakset sojottavat kuluneina, kansainvälisiltä lapsipornoringeiltä, kynsienpuremiselta, kariekselta, huonosti hoidettujen lemmikkien ikuisesti syyttäviltä katseilta, omilta lapsilta joiden lelut aina riitelevät keskenään, patriarkaatilta, ohitetuksi tulemisen kokemukselta, paniikkihäiriöltä, huorittelulta, osteoporoosilta, huumeruiskuilta, tuntemattomaksi jääviltä isovanhemmilta ja vedolta.

Luin juuri ensimmäistä kertaa kirjan Tarzan, apinain kuningas, kohottelin kulmiani sen ällistyttävälle asenteellisuudelle ja hihitin sen absurdille epäuskottavuudelle. Mutta oikein vetävä kirja se oli, ei ihme että siihen hurahtaa yhä uusia sukupolvia sen lajin lapsia, jotka eivät hurahda Pieneen runotyttöön. Tarzanhan opettelee lukemaan englantia vaikeimman kautta -- eli ilman opettajaa ja osaamatta puhua -- minkä jälkeen hän opettelee puhumaan ranskaa parissa viikossa yhden keskustelukumppanin kanssa.

Ajattelin häntä, kun opettelin tänään Excel-kurssilla tekemään pivot-taulukoita ja olin niin innoissani, että olin pudota tuoliltani. Eilen sallin koko päivän kaataa päähäni suuria taulukoita, tänä aamuna funktioita. Illalla harjoitusmielessä väkersimme Kukkasen kanssa kerrassaan upean taulukon hänen lelupyssyistään (nimi, merkki, maksaja, etusormessa pyöritettävyys, osien määrä enintään). Teimme alasvetovalikoita, teimme esille pomppaavia virhesanomaikkunoita, jotka herjaavat "hah…

Olen siinä iässä*, että paheksun nykyajan nuorisoa. En kohta enää jaksa 2010-lukua, joka kiteytyy parikymppisyydessä ja somessa. Olen kulmakarvojani myöten täynnä sitä, että ei ole enää olemassa asioita, vaan tunteita. Eikä ole olemassa ilmiöitä, vaan yksittäisiä kokemuksia, joista jokainen voi kiistää edellisen ja sitten sen kanssa vain selvitään. Ei ole todellisuutta tai rehellisyyttä, vaan vellovaa kommunikaatiota, jossa kaikkien täytyy päästä mainitsemaan, että opettaja opettaja, minäkin olen nähnyt jäniksiä.

Ja varsinkaan ei ole hiiiivenen sairaalloisiksi kehittyneitä sisäsiittoisia yhteisöjä, vaan on vertaistuellisia kokoontumispaikkoja, joista ymmärtäväisesti ja lempeästi suositellaan poistumaan, jos vahingossa tekisi mieli kritisoida rakenteita. Koska mitä, rakenteita, mitä ovat rakenteet? Ettei kuitenkin olisi menkat tai muu erityisherkkyys, helpottaisiko yoni egg, höyrypesuri tai ryhmähali? <3 !

Etsin katseellani loistavan Äitikortin kirjoittanutta Anu Silfverbergiä, jonka …