Luen Laura Kolben kymmenen vuotta vanhaa kirjaa Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Historioitsija-Kolbe kuvailee Suomen eliittiä neutraalin toteavasti: "Täällä [Nylands Nationin 370. vuosijuhlassa] suljettujen seinien sisäpuolella saadaan olla reippaasti ja salailematta sitä, mitä sosiaalinen tausta viestii: tulevia menestyjiä ja yläluokkaa." Siis vaikka Suomessa erään nimettömän haastatellun mielestä yleensä onkin "vaikea elää säädynmukaisesti eli yläluokkaisesti ja arvokkaasti - - koreilla ei saisi eikä olemuksella osoittaa ylenkatsetta" (sietämätöntä!).
Kirjassa paneudutaan yläluokkaa edustavien ihmisten, tai tietenkin siis kokonaisten sukujen, ajatusmaailmoihin, perinteisiin ja arvoihin. Yksi mielenkiintoinen osio käsittelee myös suomalaisten maalaispappiloiden perinteistä asemaa kirkonkylien keskipisteinä ja vauraina sivistyksen ja kehityksen esikuvina -- varasin heti kirjastosta aihetta käsittelevän kirjan.
Mitä yhteiskunnan eri kerroksiin tulee, Kolbe ei kirjoita ehkä suorastaan kritiikittömästi (professori sentään), mutta ainakaan sen suurempaa paheksuntaa tai yhteiskunnallisia vaatimuksia ei rivien välistä löydy. Kunniamerkit kimaltavat, kummisedät auttavat uralla alkuun ja kunnollista palvelusväkeä on nykyään vaikeaa löytää. Tasa-arvovaatimukset kuvautuvat ymmärtämättömän rahvaan parissa kuohahtaneina ohimenevinä uhmakohtauksina ja suurten ikäluokkien keksimänä vähän kiusallisena sinutteluna.
Mutta eihän epätasa-arvosta saa kirjoittaa tällä lailla problematisoimatta! Tuhmaa!
(Kun Auli Viitala aukoi luokkakokemustaan hurmaavassa esseeteoksessa Elämäni kansalaisena, hän nimitti välillä omaa reflektointiaan "tuhmiksi ajatuksiksi". Sillä vaikka hän ronskisti kutsuu itseään syrjäytyneeksi, tausta hänellä on vankasti keskiluokan sosiaalisessa pääomassa. Eikä pelkkä köyhtyminen riitä juurimaan ihmisestä porvarillista mielenmaisemaa ja makua. Siksi on hyvin, hyvin tuhmaa ajatella Bourdieuta ja kohotella kulmiaan naapurin kimaltaville irtokynsille.)
Kolbe kirjoittaakin: "Pohdimme fiksussa daamiseurassa, mitä yliopistoasetusten lauseke, 'kasvattaa nuorisoa Isänmaan ja Ihmiskunnan palvelukseen', oli meille merkinnyt. Ainakin se oli edellyttänyt ahkeruutta ja opintojen hyvää suorittamista. - - Pelkkä opiskelu ei naisten kokemusten mukaan ollut riittänyt pärjäämiseen, vaan tarvittiin myös muuta aktiivisuutta ja toimimista ylioppilaselämässä."
Niiiiiiin ja voihan tietysti olla, että peritystä varallisuudesta ja arvostetusta sukunimestäkin on hyötyä "pärjäämisessä". Etuoikeuksien tiedostamista, saati purkamista, ei kirja mainitse. Ellei sellaiseksi laske sitä, että joku jaloja ihanteita vaaliva patruuna kertoo tervehtivänsä siivoojaa.
Ärtymys kasvaa kirjan edetessä. Eli enkö minä nyt siis koskaan saa sitä erkkeriä Ullanlinnassa? Ikinä? Minun erkkeri! Olisi pitänyt yliopistolla pakottautua -- töiden sijaan -- kosteille sitseille ja kuivaan opiskelijapolitiikkaan tai osakuntaan, jonne kokoontuvat ne keskikokoisten hämäläiskaupunkien kasvatit, jotka eivät lähteneet nimenomaan pakoon keskikokoista hämäläisyyttä. Olisi pitänyt omalla aktiivisuudella haalia ne verkostot, joihin toiset syntyvät.
Aktiivisuus oli muuten nolkytluvun koulun lempikäsite. Silloin ei vielä puhuttu erilaisista oppimistyyleistä, kotitaustoista saati neuroepätyypillisyyksistä. Siksi niihin aikoihin ei ollut suurempaa rikosta kuin olla passiivinen alisuorittaja, joka tekee vain koulussa vaaditun ja joka ei ymmärrä -- tai jonka vanhemmat eivät ymmärrä -- että menestyksen peruskivi muurataan hakeutumalla piireihin, sulautumalla joukkoon ja tekemällä ekstraa oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Olisinpa mennyt yläasteella valinnaiskursseille ja koulun retkille balettisalin sijaan, murehdin. Nyt asuisin ehkä Tove Janssonin lapsuudenkodissa Katajanokalla. Siellä on myynti-ilmoituksen perusteella korkeat huoneet, vihreitä koristeikkunoita ja keittiössäkin lankavetimet. Kohta joku kärsii!
Olin juuri päättämäisilläni, että painostan esikoisen aikanaan hakemaan kantakaupungin huippulukioon ryhmäytymään tulevien yritysjohtajien ja tutkijoiden kanssa ja hankkimaan burnoutin ennen täysi-ikäisyyttä (koska minun erkkeri). Ja sitten hankitaan laulukirja ja frakki akateemisia tilaisuuksia varten heti, kun lapsen pituuskasvu loppuu. Keskikokoisen hämäläiskaupungin musiikkiluokista ja 18 vuotta sitten loppuneista balettitunneista ja perustamastani yliopiston nynnyimmästä kerhosta minulle kertynyt sosiaalinen pääoma ehkä oli hyvin rajallinen, mutta ehkäpä ille faciet, järkeilin pyöräillessäni tanssitunnille.
Mutta mitä näinkään! Siellä oli uusi tanssinopettaja. Joka oli koulu- ja balettikaverini ja morsiusneitoni vuodelta 2007! Pikakelasimme kymmenen tai viidentoista vuoden kuulumiset ja muistelimme koulujutut. Kukaan muu ei tuntenut meitä, mutta niin sitä vain purjehdittiin pukuhuoneeseen vaihtamaan hiljaista tietoa kovalla äänellä. Hänen mielestään minä olen järjestänyt asiani varsin hyvin. Yhteisen opinahjomme tunnuslause ei ehkä ollut latinankielinen Meitä velvoittavat loistavat esimerkit, mutta oli se sentään Älä tyydy vähään.
Sillä mitä muuta menestys oikeastaan on kuin nautintoja ja verkostoja? Meikän verkostossa on tässä kuussa lahjoiteltu ristiin rastiin leipää, kirjeitä, legokoulubussi, pyörähuoltoa, silmäneuloja, yrttejä, kypärä, parsitut hansikkaat, lamppu, sahramipullia, reppu, pari lukkoa, yksi haarukka (Savonia), tarroja sekä kurkku-vitun-mopo. Nyrkki taskussa yksin pärjäämisen sijasta opetan lapsilleni, että kaikkea ei tarvitsekaan itte tietää ja osata, kunhan tuntee jonkun joka tietää ja osaa. Zombiapokalypsissäkin pärjää, kun on polkupyörä ja pari kolme lähimmäistä vaihtamaan siihen renkaita.
Kun kuopus kysyi, missä haluaisin olla kaikkein mieluiten, jos saisin olla ihan missä tahansa, vastasin vain: tällä samalla sohvalla, mutta kahvikupin kanssa.
Kommentit
Lähetä kommentti