Laskutila

Katsoin Netflixistä dokumentin tavaroita vähentävistä minimalistityypeistä. Vaikuttaisi siltä, että heidän näkökulmastaan minimalismi on osa äärimmäisen etuoikeutetun menestyjän tarinaa. Siinä tarinassa varallisuuden voi muuttaa palveluiksi, turvaksi ja verkostoiksi samalla, kun tavarat vähenevät elämästä. Ympäristönäkökulmaa nämä minimalistit eivät silti tuoneet esille, vaan heidän ajattelussaan olennaista oli oma mukavuus ja mielentyyneys. Dokumentissa ajeltiin autollakin ihan surutta! Ihan mukavaltahan minimalismi tällaisenakin näytti (joskaan ei kuulostanut, koska tyhjyydessä kaikuu), mutta itse painottaisin enemmän muita näkökulmia kuin yksilön kokemaa "kätevyyttä". Vaikka ekoilua ja hyväntekeväisyyttä. Minimalistit Joshua ja Ryan halailivat elokuvassa paljon ihmisiä. (Itse asiassa he vain ilmoittivat olevansa "huggers" ja koppasivat jokaisen vastaantulijan syliin kysymättä, onko tämäkin mahdollisesti halailija vai ei.) Silti heillä oli yksi tosi hyvä hokema

Areenassa näkyvä  Kohtuuttomuuksia on lyhyt sarja kauheista ihmisistä. Jaksot ovat tyyliltään ja sisällöltään hyvinkin erilaisia. Nelososa, Mitä todella tapahtui , on "making of -dokumentti" ja tietysti kaikkein paras. Sähisevä Tiina Lymi ja Elina Knihtilä riehumassa !  Ihanan hirveää! 

Tänä aamuna jumpassa soineen kappaleen sanoittaja oli keksinyt yhdistää joulun ja romanttisen rakkauden (samaan aikaan loogista -- me kaksi tässä lumen saartamassa mökissä jouluyönä ja jotain jotain -- ja silti todella kummallista ja väärin). Sitten tulin ajatelleeksi, että on toinen joulupäivä, suurin saavutukseni on kuuden kilon käsipainolla päteminen, ja oikeasti me kaikki ollaan luurankoja täällä alla. Kyykkääviä luurankoja, kiertäjäkalvosimiamme kurittavia luurankoja. Ja missä se kiertäjäkalvosin edes on? Ajattelen usein ihmisiä luurankoina. Jotta elämä olisi jotakin muutakin kuin luita, itsesääliä ja deltoideuslihaksia (sekä ihonalaista rasvaa, koska meillä on yhdeksän suklaarasiaa ja yksi vihreäkuula-), olen nyt sallinut inspiroida itseäni. Ihana uusi supersankariprinsessa-animaatiosarja She-Ra on lumonnut koko perheemme, siinä on suorastaan runsaudenpulaa samastuttavista, monensukupuolisista, monennäköisistä ja monenlaisista hauskoista hahmoista. Hiljattain lopetin oikein i

Ihmettelen, miten asioista nauttiminen on pitkälti kiinni päätöksestä ja mielikuvista ja ehkä sattumasta eikä juurikaan asioista itsestään. Jos hokee ihmisten kanssa "koska täällä saa kahvia?", koska niin kuuluu tehdä, ja juo sitten karseaa automaattikahvia (miten voi lasisäiliössä komeilevista kahvinpavuista jauhaa sellaista litkua?), voi silti päättää nauttia hetkestä, vaikka itse juoma olisikin kahdenkymmenen eurosentin tuhlausta.  Koska kyse on nautinnon odotuksesta ja kokemuksesta ja koko tilanteen -- nyt minä suon itselleni tämän kupposen -- huolellisesta rakentamisesta ennen, aikana ja jälkeen. Siitä, että kahvi tarkoittaa itse asiassa taukoa, seurustelua (tai suloista yksinäisyyttä) ja jotain syötävääkin. Nautinto harvoin yllättää. Mutta jos niin käy, mielessäni vilahtaa anopin joskus käyttämä ilmaus "ansaitsematon armo". Se, että ehdinkin aikaisempaan bussiin. Tai saan jostain ilmaista ruokaa. Että pyyhe on ehtinyt lämmetä kylppärin kuivaustangolla

Yritän ostaa joogamattoa, koska jumpassa erehdyin yhden kerran haistamaan yhteistä hotjoogasalissa käytettävää mattoa. Olen päättänyt haluta luonnonkorkki-luonnonkumimaton. Ne ovat sillä tavalla kauniita, että sitä kauneutta pitää malttaa jonkin aikaa etsiä katseellaan, että se tulee esiin, ja sitten sitä ei enää voi olla huomaamatta. Ensikatsomalta ne ovat itse asiassa aika rumia.  Eli vähän niin kuin minä itsekin.  (Sellaiset esineet vetävät minua puoleensa. Lisäksi minut on helppo saada ostamaan asioita niiden tuntuman, oletetun kestävyyden ja käyttömukavuuden perusteella. Kengissä ja kantoliinoissa ostelen aina parasta, mitä saan käsiini -- nehän ovat työvälineitä. Sen sijaan ulkonäöllä on vähemmän merkitystä. Kaikenlaiset laitteet eivät ole minulle yhtään tärkeitä, ja vaikka kännyköistä ja stereoista en piittaa ollenkaan. Onneksi, sillä jostain äänentoistosta joutuu käsittääkseni maksamaan aika paljon.) Koko suomenkielisessä internetissä on vähän käytettynä myytävänä yksi h

Makasin ruudullisen peiton alla hiljaa ja katselin ikkunasta kaljuja pihapuita. Herra Mies tuli paikalle -- hänestä näytin siltä kuin makaisin kuolinvuoteellani valmiina lausumaan viimeiset sanani. Perhe kerääntyi ympärilleni kuuntelemaan. Vapisevalla äänellä kähisin heille: "Tipulainen, pese naamasi paremmin. Kukkanen, sinulle jätän tiskit. Herra Mies, pureskele suu kiinni, kun syöt omenaa." Täytynee pysyä elossa, kunnes keksii jotain fiksumpaa. Hengissäpysymisessä auttavat leikit: Eilen muovailin Tipulaisen kanssa tunnin verran peikkoja inhottavan harmaankirjavasta, hiuksisesta muovailuvahasta (uudet neljänkymmenen euron vahat ovat jo joulupaketissa). Kohtaan usein taiteellisia yllätyksiä -- toisin sanoen käteni eivät todellakaan tiedä, millaista lopputulosta pää yrittää tehdä.  Ja siihen on sitten tyytyminen mitä saa. Peikoista tuli jotenkin groteskeja. Niillä oli valtavat nenät, ei kaulaa ja huomattavan prominentit pakarat. Sekä tyrmistyneet, tuskaiset ilmeet. Olisi

Selvästi tämmöinen yhteisöllisyys ja osallisuus ovat nyt näkymättömästi täällä liikkeellä. Kuljin lasteni kanssa tänään kaupungilla: kävimme etsimässä Herra Miehen joululahjoja, palauttamassa kuluneen viikon kirjastonkirjat ja syömässä kaurajugurttia metrossa ja kanelikorppuja "isin museossa". Ihailimme jouluikkunat ja -valot, palelimme Tuomaan markkinoilla, lämmittelimme kuiskaten Tuomiokirkossa. Kukkanen olisi kovasti halunnut jäädä sinne koko illaksi. Tipulainenkin säästi raivarinsa kirkon pihalle. Käsitykseni mukaan kiintymysvanhemmuus korostaa lapsen osallisuutta ja omaa paikkaa yhteisössä. Kantoliinassa kulkeva lapsi oli keskellä tapahtumia, muttei keskipiste. Isommat lapset, kuten nämä neli- ja kahdeksanvuotiaat, ovat niin ikään omalla tavallaan osallisia: pakkasimme monen tunnin reissua varten omat reput kaikille. Molemmat lapset kantoivat omat eväänsä ja kirjansa ja kotimatkalla auttoivat ostoksien kanssa. (Autottomassa perheessä erilaiset laukut, reput, mummokärry