Makasin ruudullisen peiton alla hiljaa ja katselin ikkunasta kaljuja pihapuita. Herra Mies tuli paikalle -- hänestä näytin siltä kuin makaisin kuolinvuoteellani valmiina lausumaan viimeiset sanani. Perhe kerääntyi ympärilleni kuuntelemaan. Vapisevalla äänellä kähisin heille: "Tipulainen, pese naamasi paremmin. Kukkanen, sinulle jätän tiskit. Herra Mies, pureskele suu kiinni, kun syöt omenaa."
Täytynee pysyä elossa, kunnes keksii jotain fiksumpaa. Hengissäpysymisessä auttavat leikit:
Eilen muovailin Tipulaisen kanssa tunnin verran peikkoja inhottavan harmaankirjavasta, hiuksisesta muovailuvahasta (uudet neljänkymmenen euron vahat ovat jo joulupaketissa). Kohtaan usein taiteellisia yllätyksiä -- toisin sanoen käteni eivät todellakaan tiedä, millaista lopputulosta pää yrittää tehdä.
Ja siihen on sitten tyytyminen mitä saa. Peikoista tuli jotenkin groteskeja. Niillä oli valtavat nenät, ei kaulaa ja huomattavan prominentit pakarat. Sekä tyrmistyneet, tuskaiset ilmeet. Olisikin tylsää, jos osaisi toteuttaa juuri sen, mitä toivoo, koska sitten ei tulisi tällaisia painajaisten peikkoja koskaan vastaan. Tuleeko minusta isona yksi niistä sadoista Suomen taidetädeistä, jotka myyvät kivistä tai villasta väkerrettyjä peikkoja kaikilla joulu- ja käsityömarkkinoilla ja jokaisella ABC:llä?
Ruumiinosia irtoili, kun näillä otuksilla leikki. Lapsistani oli ratkiriemukasta, kun äitipeikko oli "niin väsynyt että tissit tippuu". Tipulainen ei hätkähtänyt lainkaan, kun peikkovauvan pää makaaberisti irtosi, "koska tällä on näääin pitkä kaula". Tällaisia leikkejä pitäisi aina olla todistamassa toinen aikuinen, jonka kanssa voi nauraa silmillään samalla kun leikin ilmitasolla pysyy joku roti. Kukkanen muovaili telkkarin ja sähköjohdot sille.
Muovailuvaha on kyllä tosi kiitollinen materiaali, koska siitä saa niin uskomattoman vähällä vaivalla jotain antropomorfisia möykkyjä, joilla heittäytyä leikkimään. Eikä niistä toisaalta jää jälkeä eikä mitään mene hukkaan (periaatteessa -- oikeastihan vahat pitää korvata uusilla puolivuosittain, kun niissä on enemmän hiuksia ja eritteitä kuin erillään pysyneitä värejä).
Muutenkin meidän perheessä askartelua leimaa hetkellisyys ja ekoilu ja tekoprosessin tärkeys. Lopputulokset ovat yleensä lähinnä, no niin, ei mennä siihen...
Täytynee pysyä elossa, kunnes keksii jotain fiksumpaa. Hengissäpysymisessä auttavat leikit:
Eilen muovailin Tipulaisen kanssa tunnin verran peikkoja inhottavan harmaankirjavasta, hiuksisesta muovailuvahasta (uudet neljänkymmenen euron vahat ovat jo joulupaketissa). Kohtaan usein taiteellisia yllätyksiä -- toisin sanoen käteni eivät todellakaan tiedä, millaista lopputulosta pää yrittää tehdä.
Ja siihen on sitten tyytyminen mitä saa. Peikoista tuli jotenkin groteskeja. Niillä oli valtavat nenät, ei kaulaa ja huomattavan prominentit pakarat. Sekä tyrmistyneet, tuskaiset ilmeet. Olisikin tylsää, jos osaisi toteuttaa juuri sen, mitä toivoo, koska sitten ei tulisi tällaisia painajaisten peikkoja koskaan vastaan. Tuleeko minusta isona yksi niistä sadoista Suomen taidetädeistä, jotka myyvät kivistä tai villasta väkerrettyjä peikkoja kaikilla joulu- ja käsityömarkkinoilla ja jokaisella ABC:llä?
Ruumiinosia irtoili, kun näillä otuksilla leikki. Lapsistani oli ratkiriemukasta, kun äitipeikko oli "niin väsynyt että tissit tippuu". Tipulainen ei hätkähtänyt lainkaan, kun peikkovauvan pää makaaberisti irtosi, "koska tällä on näääin pitkä kaula". Tällaisia leikkejä pitäisi aina olla todistamassa toinen aikuinen, jonka kanssa voi nauraa silmillään samalla kun leikin ilmitasolla pysyy joku roti. Kukkanen muovaili telkkarin ja sähköjohdot sille.
Muovailuvaha on kyllä tosi kiitollinen materiaali, koska siitä saa niin uskomattoman vähällä vaivalla jotain antropomorfisia möykkyjä, joilla heittäytyä leikkimään. Eikä niistä toisaalta jää jälkeä eikä mitään mene hukkaan (periaatteessa -- oikeastihan vahat pitää korvata uusilla puolivuosittain, kun niissä on enemmän hiuksia ja eritteitä kuin erillään pysyneitä värejä).
Muutenkin meidän perheessä askartelua leimaa hetkellisyys ja ekoilu ja tekoprosessin tärkeys. Lopputulokset ovat yleensä lähinnä, no niin, ei mennä siihen...
Kommentit
Lähetä kommentti