Selvästi tämmöinen yhteisöllisyys ja osallisuus ovat nyt näkymättömästi täällä liikkeellä. Kuljin lasteni kanssa tänään kaupungilla: kävimme etsimässä Herra Miehen joululahjoja, palauttamassa kuluneen viikon kirjastonkirjat ja syömässä kaurajugurttia metrossa ja kanelikorppuja "isin museossa". Ihailimme jouluikkunat ja -valot, palelimme Tuomaan markkinoilla, lämmittelimme kuiskaten Tuomiokirkossa. Kukkanen olisi kovasti halunnut jäädä sinne koko illaksi. Tipulainenkin säästi raivarinsa kirkon pihalle.
Käsitykseni mukaan kiintymysvanhemmuus korostaa lapsen osallisuutta ja omaa paikkaa yhteisössä. Kantoliinassa kulkeva lapsi oli keskellä tapahtumia, muttei keskipiste. Isommat lapset, kuten nämä neli- ja kahdeksanvuotiaat, ovat niin ikään omalla tavallaan osallisia: pakkasimme monen tunnin reissua varten omat reput kaikille. Molemmat lapset kantoivat omat eväänsä ja kirjansa ja kotimatkalla auttoivat ostoksien kanssa. (Autottomassa perheessä erilaiset laukut, reput, mummokärryt, kangaskassit ja pussukat ovat nimittäin varsin tärkeä juttu, ja niiden on syytä olla toimivia ja tietysti vielä sieviäkin.) Olisikohan nyt jo ohi se aika, kun aikuisen piti kantaa paitsi omat tavaransa, myös lasten tavarat -- ja siihen päälle ainakin toinen lapsista liinassa?
Se osallisuuden tunne tuli koettua eilenkin, kun sain itseni kammettua ihastuttavaan Diakonissalaitoksen kirkkoon tapahtumaan nimeltä Itkuvirret ilmastonmuutoksesta. Kuulun äärimmäisen passiivisena, osallistumiseni rahalla kuittaavana kannatusjäsenenä Ilmastovanhemmat-järjestöön (perustamiskokouksestakin laistin muka lasten takia, vaikka olisi jälkeenpäin hauska päteä että "tein tämmöisen järjestön"). Ymmärrän jotain äänellä itkemisestä. Eihän tätä voinut missata! Kuuntelimme kansanmuusikon kauniita itkuja, keskustelimme pienissä ryhmissä ilmastonmuutoksen herättämistä tunteista (ja hiukan itkuvirsistä) ja kannoimme tummanvihreitä surunauhoja. Yhdessä.
Sitten oli aika reipastua ja verkostoitua, mainostaa muutamia kirjoja, kutsua toisiamme mukaan toimintaryhmiin, myydä Hiilivapaa Suomi -kalentereita. Minäkin päätin ottaa selvää siitä, milloin viimeksi olen maksanut Ilmastovanhempien jäsenmaksuni ja mihinkäs muuhun minusta ehkä siellä olisi. Ilmastosyyllisyyteen auttaa toiminta.
Käsitykseni mukaan kiintymysvanhemmuus korostaa lapsen osallisuutta ja omaa paikkaa yhteisössä. Kantoliinassa kulkeva lapsi oli keskellä tapahtumia, muttei keskipiste. Isommat lapset, kuten nämä neli- ja kahdeksanvuotiaat, ovat niin ikään omalla tavallaan osallisia: pakkasimme monen tunnin reissua varten omat reput kaikille. Molemmat lapset kantoivat omat eväänsä ja kirjansa ja kotimatkalla auttoivat ostoksien kanssa. (Autottomassa perheessä erilaiset laukut, reput, mummokärryt, kangaskassit ja pussukat ovat nimittäin varsin tärkeä juttu, ja niiden on syytä olla toimivia ja tietysti vielä sieviäkin.) Olisikohan nyt jo ohi se aika, kun aikuisen piti kantaa paitsi omat tavaransa, myös lasten tavarat -- ja siihen päälle ainakin toinen lapsista liinassa?
Se osallisuuden tunne tuli koettua eilenkin, kun sain itseni kammettua ihastuttavaan Diakonissalaitoksen kirkkoon tapahtumaan nimeltä Itkuvirret ilmastonmuutoksesta. Kuulun äärimmäisen passiivisena, osallistumiseni rahalla kuittaavana kannatusjäsenenä Ilmastovanhemmat-järjestöön (perustamiskokouksestakin laistin muka lasten takia, vaikka olisi jälkeenpäin hauska päteä että "tein tämmöisen järjestön"). Ymmärrän jotain äänellä itkemisestä. Eihän tätä voinut missata! Kuuntelimme kansanmuusikon kauniita itkuja, keskustelimme pienissä ryhmissä ilmastonmuutoksen herättämistä tunteista (ja hiukan itkuvirsistä) ja kannoimme tummanvihreitä surunauhoja. Yhdessä.
Sitten oli aika reipastua ja verkostoitua, mainostaa muutamia kirjoja, kutsua toisiamme mukaan toimintaryhmiin, myydä Hiilivapaa Suomi -kalentereita. Minäkin päätin ottaa selvää siitä, milloin viimeksi olen maksanut Ilmastovanhempien jäsenmaksuni ja mihinkäs muuhun minusta ehkä siellä olisi. Ilmastosyyllisyyteen auttaa toiminta.
Kommentit
Lähetä kommentti